keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Thea Alexander - 2150 A.D.

Bongasin 2150 A.D:n listalta, joka mainosti silmät avaavia kirjoja. Siellä moni kehui sitä lempikirjakseen ja elämää mullistavaksi kokemukseksi. Tulipa opittua, ettei listoihin ole luottaminen.

Kirja kertoo tulevaisuudesta, jossa ihminen on kehittynyt henkisesti ja saavuttanut korkeamman tietoisuuden tason. Taakse ovat jääneet viha ja eripura ja tilalla ovat lähimmäisenrakkaus ja ymmärrys. Yhteys makrokosmokseen mahdollistaa siinä sivussa myös käteviä temppuja, kuten levitaation, psykokineesion, telepatian ja ties mitä. Tulevaisuuden yhteiskunta vaikuttaa kyllä ihan kivalta: naisetkin ovat kauniita ja valmiita seksiin tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin makrotason kokemukset ovatkin astetta orgastisempia, joten kuka nyt viitsisi lihaa edes himoita, kun tarjolla on parempaakin. Utopia on täydellinen, siellä on kaikki aidosti hyvin.

Jon Lake, Vietnamin sodasta selvinnyt psykologian opiskelija pääsee maistelemaan kehityksen hedelmiä uniensa kautta. Hänellä on kolme kuukautta aikaa päästä tietoisuuden tasolle kolme. Olennaista on hyväksyä kaikki, mitä eteen tulee, rakastaa vihamiehiä kuin lähimmäisiä ja niittää sitä, mitä kylvää. Epäonnistuminen on onnistumista. Matka on vaikea, mutta palkitseva.

2150 A.D. herättelee kyseenalaistamaan nykyihmisen arvoja. Miksi maailma on niin julma paikka? Miksi on köyhyyttä ja eriarvoisuutta? Miksi soditaan? Jos maailman peruskiveksi asetettaisiin rakkaus, olisiko kaikki paremmin? Olen sen verran idealisti uskoakseni, että ihmisellä on vielä paljon opittavaa. 

Kuitenkin kirjana 2150 A.D. on aika mätä. Sen ajatus ja maailmankuva on kaunis, mutta kerronta ja juoni vesittävät paketin. Se on lähinnä selostus tulevasta. Esimerkiksi Hyperionin vahvuus juontuu siitä, että sen monimutkainen maailma paljastuu vähitellen juonen tiimellyksessä. Alexander taas vain luettelee, miten asiat ovat. Vähän kuin Wikipedia-artikkelia lukisi. Hauskana knoppitietona esimerkiksi sana "makro" mainitaan tekstissä 647 kertaa, "mikro" taas 380 kertaa. Puuduttavaa!

Ilmeisesti kirjailija tosiaan uskoo siihen, mistä kirjoittaa. Yritin etsiä netistä, onko makroajattelusta olemassa jokin kultti tai lahko, mutta todisteita ei löytynyt. Tässä olisi kieltämättä jollekin hihhulille hyvä sauma tehdä vähän bisnestä. Voin hyvin kuvitella jonkun partasuisen jäbän harrastamassa seksiä ja psykedeelejä nuorten opiskelijatyttöjen kanssa jonkinlaisessa hippikommuunissa. Tietysti eri leveleille siirryttäessä maksettaisiin kallis jäsenmaksu. Lopuksi tehtäisiin joukkoitsemurha, jotta tie makrouteen kävisi helpommaksi tallata.

Muutenkin hihhulismi paistaa läpi tekstin takaa aika voimakkaasti. Puhe astraaliolennoista ja spektreistä meinaa tulla korvista ulos. Ei minulla mitään ole rakastamista vastaan, mutta tarvitaanko sen ymmärtämiseksi tosiaankin tietää jotain vaikkapa Atoneista, Ztoneista ja Maxoneista tai expata itseään harmaalta ykköstasolta aina vitivalkealle kymppilevelille? Toisaalta katsonkin asiaa mikroperspektiivistä, joten näkemykseni on rajoittunut. Koko hölmistykseni johtuu kai siitä, koska en muista edellistä elämääni, jossa ruoskin kaleeriorjia ruotsinlaivalla.

En nyt siis aivan purematta niele kirjan sanomaa, mutta sen puolustukseksi on sanottava, että kyllä se ajatuksia herätti. Eli aivan turhasta teoksesta ei voi olla kyse. Unien merkitys on myös kiinnostava aihe. Jos minussa on sisäinen hihhuli, niin se ilmenee ehdottomasti mielenkiintona unennäköä kohtaan. En todellakaan usko, että ne ennustavat yhtään mitään tai ovat missään mielessä tieteellisen metodin tavoittamattomissa. Mutta kyllähän unet ovat huikeita. Toisaalta unet ovat yllätävänkin tabu aihe. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ottaa selvää lucid-unista. En tiedä, onko ilmiöstä tieteellistä näyttöä, mutta omalla kohdalla systeemi toimii. Ihminen ei voi sanoa pelänneensä ennen kuin on kokenut ensimmäisen unihalvauksensa. Ehkä olen tietämättäni jo hyvää matkaa kapuamassa ylös henkisen kasvun portaita.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti