Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”

 

Talvi ja joulu herättivät pikku nationalistini jossain sisässäni ja yhtäkkiä aloin tuntea vastustamatonta vetovoimaa Pohjantähteä kohtaan. Luin trilogian noin viisi vuotta sitten ja ihastuin samantien ikihyviksi. Uusintakierros  on kyllä paikallaan. Ensimmäisen opuksen jälkeen voin tyytyväisenä sanoa, että kyllä Linnaa mielellään lukee.

Teoshan kylpee jonkinlaisen suomalaisuuden kiteyttäjän maineessa. Klassikkoasemaan on monia syitä. Sen ihmiset ovat tuttuja tavallisesta elämästä hyveineen ja paheineen. Linna kirjoittaa kansan kielellä ja murteita ei säästellä. Toinen seikka lienee romanttinen maaseudun kuvaus. Vilja kasvaa kotipellolla hiestä ja kyynelistä, ja vain jos Jumala suo. Poikkileikkaus Suomen historiasta lienee itselleni se kiinnostavin puoli. Isot rattaat pyörivät, mutta pieni ihminen kärsii yksin maailman myllertäessä. 

Noh, ensimmäisessä osassa ei vielä myrskyä aivan täydellä voimalla. Koskelan Jussi mittailee katseellaan suota jossakin päin Hämettä. Ajatus on jo selvä, kun ensimmäinen lapionisku uppoaa märkään maahan: tähän on nouseva komea torppa ja vielä joku päivä sen lunastan itselleni. Raakaa voimaa se vaatii, mutta niin vain Jussi saa lopulta huomata, että hänellä on käsissään melkoisen komea tila. Mutta mikäs pykälä se torpankontrahtiin jäikään…

Kirjan edetessä saamme huomata, kuinka talollisten ja maamiesten välinen eripura vähitellen konkretisoituu riidaksi ja lopulta aatekysymykseksi. Muutoksille on ollut aina tarvetta, mutta nyt niitä voidaan kutsua yhdellä nimellä: sosialismi. Pentinkulman ulkopuolellakin tapahtuu. Venäjä kiristää otettaan suuriruhtinaskunnastaan, Bobrikov ammutaan, pidetään yleislakko ja yleinen äänioikeus nostaa sosialistit eduskuntaan. Päivänpoliittiset aiheet, maakysymys, kansallisuuskysymys, kielikysymys ja naiskysymys, jakavat kansaa huomaamatta kahtia. 

Kirjan parasta antia ovat tietysti Koskelan torpan nouseminen, Laurilan Anttoon ratkiriemukas häätö, Akselin niittomestaruus ja Elinan liehittely. Kuitenkin, laajemmin ajatellen lukukokemus rakentuu monista pienistä, mutta yhdessä tärkeistä seikoista: Halmeen koukeroisista puheista, Oton ja kumppanien piruilevista sutkauksista, Jussin murahteluista, Ellenin fennomaanisesta sokeudesta, hevoskaupoista, Aliinan pyllistyksestä ja yleisestä köyhyydestä ja kurjuudesta.

On oltava kylmäsydäminen ihminen, jos tämän kuvauksen perusteella ei tunne sympatiaa punaisten puolesta. Varsinkin ensimmäisellä lukukerralla kirja avasi silmiä ja sydäntä todella paljon. Kirjan loppupuoli monine häineen tuntuu hieman irralliselta, mutta sen sietää tietäen, että kohta alkaa tapahtumaan. Jos jotakin kirjaa suosittelen kenenkään lukevan, niin se on kyllä ehdottomasti tämä. Voiko itseään sanoa edes suomalaiseksi, jos ei Pohjantähteään tunne? Ei ole häpeä olla ylpeä alkuperästään, toki ”Suomi suomalaisille” ja ”Karjala takaisin”- porukka on sitten erikseen.

George R. R. Martin – A Dance with Dragons

 "The night was rank with the smell of man."

Vuosi vaihtuu kohta, mutta ilokseni sain yhden urakan suorittua vielä vanhan vuoden puolella. Martinin viisi giganttista fantasiaeeposta on nyt luettuna. Näillä näkymin kaksi kirjaa olisi vielä mieheltä odotettavissa. Martinin kirjoitustyylin tuntien pahoin pelkään kylläkin, että kahteen teokseen ei mahdu niin paljon sivuja, että tarina saataisiin päätökseensä. Eipä sillä, että se minua haittaisi. Tulkoon vaikka kymmenen teosta, kunhan laatu säilyy ennallaan. Ainoa pelko lienee se, että mies tekee jordanit ja kuolla kupsahtaa kesken urakan. 

Dragonin lukeminen otti aikansa. Iso osa siitä keskittyi kuvamaan itäisen mantereen tapahtumia. Oudot nimet, uudet henkilöt ja pelottavat maat meinasivat pistää pään pyörälle ja jouduin pitämään välillä taukoa. Loppua kohden minäkin sain punaisesta langasta kiinni ja en voinut laskea opusta käsistäni. Seuraava kirja alkaa kyllä jännistä asetelmista. Meereenkin alkaa tuntua jo jokseenkin kodikkaalta, etenkin kun useampi tuttu hahmo löysi vihdoin tiensä kaupunkiin.

Sarja on tavallaan käännekohdassaan. Lohikäärmeet ovat kasvaneet ja Daenerys on käytännössä valmis siirtämään ajatuksensa vähitelleen kohti Westerosia. Paitsi, onhan siellä vielä yksi sota käytävänä, joka varmasti ottaa aikansa. Kuitenkin, kun pöly laskeutuu, toivon lohikäärmeprinsessan olevan vahvempi kuin koskaan. Jos Tyrionista ei tule Daeneryksen neuvonantajaa, olen valmis pukeutumaan haarniskaan ja ratsastamaan sian selässä kustannustoimittajan luokse ja vaatimaan muutoksia. Danin hyvyys ja Tyrionin juonikkuus tulee olemaan jotain eeppistä.

Kerta kaikkiaan, matkan varrella on oppinut rakastamaan monia hahmoja. Impin kappaleet saavat aina hymyn huulille. Cerseikin on aivan mahtava julmuudessaan ja oveluudessaan, häpäistynä tai ilman. Aryasta ei voi olla pitämättä, Jon on isänsä veroinen viisaudessaan ja oikeudenmukaisuudessaan. Jotkin sankareistamme aiheuttavat vastakkaisia tunteita. Theonille en vain voi antaa anteeksi, vaikka hän kuinka katuisi tekojaan. Stannis on kuiva käpy, Melisandre saisi painua liekkeihinsä. Loput aiheuttavat tunteita laidasta laitaan. 

Juonikuvioita ja näkökulmia on nyt sellainen määrä, että perässä pysyminen alkaa tuottaa jo vaikeuksia. Eri palkkasoturien kiltoja on melkoinen määrä ja kirjanpito siitä, kenelle mikäkin on kulloinkin uskollinen, vaatii kovaa keskittymistä. Sama ilmiö toistuu pohjoisessa, missä on mahdoton olla varma, kuka kenenkin puolella tosiasiassa on. Yksilöiden ja eri ryhmien polittiikaan kun vaikuttaa niin monta seikkaa, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa: perinteet, sukulaissuhteet, naimakaupat, rakkaus, raha, kostonhimo, vallanhalu…lista on loputon. Kertojina Dragonsissa nähdään parisenkymmentä eri kasvoa (tai kasvotonta). Jos näiden hallinta vielä jotenkuten onnistuukin, voi olla varma siitä, että usean sadan muun mainitun hahmon tarinan muistaminen on toivoton urakka. Sukuluetteloista on toki apua, mutta niiden käyttö tuntuu vaikealta ja pelkään, että ne paljastavat aavistuksen liikaa, jos niihin turvautuu varsinkin kirjojen alkupuolilla. Eikä siinä vielä kaikki. Tuntuu siltä, että neljäntoista vuoden takaiset tapahtumat ovat oleellisia loppuratkaisun kannalta. Niistä tihkuu kuitenkin tietoja vain hiljalleen. Ennen pitkää pitänee tehdä itselleen selväksi, mitä oikeastaan silloin tapahtui. Nyt päässä on vain irrallisia palasia. 

Muutama hieno hetki jäi eritoten mieleen. Muurin avaaminen villimiehille oli Jonilta valtavan rohkea päätös. Cersein kävely syntymäasussaan halki King’s Landingin huokui symboliikkaa, mm. pohdinnat Eddard Starkin surmapaikalla. Lohikäärmeiden vapautus oli taas jännittävä ja niiden vaarallisuus ja tuhovoima näyttäytyivät pelottavina. Isojen hetkien vastapainona ovat tuhannet pienet tarinanpätkät, kaskut, huhut, muistelmat, vitsit ja salaisuudet. Ne pursuavat groteskia väkivaltaa, seksiä, huumoria ja kaikkia mahdollisia teemoja, mitä vain kuvitella saattaa. Näistä pienistä yksityiskohdista syntyy, luulisin, se kokonaiskuva, se tunnelma, mikä Martinin maailmassa on uskomattoman kiehtovaa.

Seuraavaksi kai sitten on odotettava. Kumma kyllä, en ole niin kärsimätön kuin voisi kuvitella. Ehkä olen jo aikamies, kun viimeisen sivun saagasta joskus käännän, mutta mitä sitten. Ei se päämäärä, vaan se matka.

J. R. R. Tolkien - The Hobbit, or There and Back Again

“In a hole in the ground there lived a hobbit.”

Kuten varmaan merkittävä osa suomalaisista fantasiakirjallisuuden ystävistä myös minä olen Tolkien-fani. Vuosia on kuitenkin päässyt vierimään viime visiitistäni Keski-Maahan. Taru Sormusten Herrasta on se tutuin teos, Silmarillionin olen vaivoin rämpinyt kertaalleen läpi ja Hobitin olen tainnut lukaista niin ikään vain yhden kerran. Kauan odotettu leffa on nyt nähty ja mikäs olisi sen luontevampaa kuin palata Hobitin tapahtumiin myös kirjan kautta. Paljon oli nimittäin päässyt unohtumaan.

Leffa vs. kirja –vertailu ei liene kovin kehittävää, joten sivuuttakaamme se kokonaan. Kirja sen sijaan ei ollut näiden kymmenen vuoden aikana muuttunut mihinkään. Sama jännittävä tarina, samat vekkulit hahmot, sama matka. Nautin kyllä kovasti. Silti, jos järjellä miettii asiaa, nautinto syntyy ennen kaikkea nostalgiasta ja Keski-Maa faniudesta. Huomaan, että on turhaa väkisin yrittää herätellä sisäistä lastaan. Jos sadut eivät kiinnosta, ne eivät kiinnosta.

Juonta tuskin kannattaa kerrata, eiköhän se ole useimmille tuttu. Smaug on tyylikäs vastustaja, vaikka kukistuukin turhan helposti. Paljon jää tavallaan oman mielikuvituksen varaan. Esimerkiksi Lake Townissa vihjataan olevan hallinnollista skismaa, mutta sitä ei sen kummemmin käsitellä. Lukija saa itse syventää tapahtumien merkitystä, jos hän niin haluaa. Episodimaisuus pomppaa näin toisella kerralla esille, vihollisia tarjoillaan jaksottain valmiiksi pureskelluissa paketeissa. Tosin, ehkäpä kirjan edetessä on havaittavissa jonkinlaista tarinallista kypsymistä. Rytmitys tuntuu muuttuvan ja tunnelma tiivistyy. 

Vihaan muuten kotkia. Ne ovat niin ylivoimaisia. Tämäkin aihe on varmasti toisaalla loppuun käsitelty, mutta pakko kommentoida. Miksi Frodo ja kumppanit eivät lentäneet Mordoriin kotkilla? Tai Bilbo Sumuvuorten yli? Kotkat voisivat perustaa Middle-Earth Airlinesin ja ruveta kuskaamaan väkeä ihan työkseen. Vitun kotkat.

Sormuksen tarina jaksaa kiehtoa, mutta kai sitä voisi siirtyä joskus eteenpäin. Song of Ice and Fire on kohta luettu, mutta muuten fantasia on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Oikein hävettää esiintyä fantasian ystävänä, kun todellisuus on aivan toista. Pitäisi etsiä jokin hyvä kirjasarja ja mielellään sellainen, joka on kirjoitettu jo loppuun asti. Valinta on vaikea, tarjonta on niin laajaa ja tuskin kauttaaltaan kovinkaan laadukasta. Kai se on vain jokin valittava.

Karl Marx - The Communist Manifesto

”Working men of all countries, unite!”

Historia, tiede ja maailman meno ylipäätään on jaksanut aina kiehtoa minua. Siksi en voinut olla vastustamatta Kommunistista Manifestia, kun se sattui silmiini mobiilikirjastoni näytöllä. Kirja, joka muuttaa maailmaa, on aina hieno juttu. En missään nimessä tahdo silti leimautua miehen ajatusten tukijaksi, sillä hyvistä aikeistaan huolimatta niiden seuraukset ovat surkuhupaisuudessaan järkyttäviä. Mutta näin yleisen ihmettelyn ja sivistyksen kannalta, lukukokemus oli oikein kiehtova.

Kirjana teos on toki aika vaisu. Se ennustaa työtä tekevän luokan vallankumousta ja kehottaa omaisuuden uudelleenjärjestelyyn. Innostus kumpuaakin erityisesti sen vahvasta kytköksestä toteutuneeseen historiaan. Mielikuvitus luo kiintoisan asetelman, jossa olemassaolostaan kamppailevat vanha ja uusi, porvaristo ja proletariaatti, liberalismi ja kommunismi, teollisuus ja käsityö. Neuvostoliiton lippu lepattaa verenpunaisena tuulessa ja kansa nääntyy nälkään leipäjonossa.

Sinällään teemat ovat jokseenkin ajankohtaisia nyky-Suomessakin. Tuloerot ovat kasvamaan päin ja valtiolla on painetta yksityistää palveluitaan enenevässä määrin. Työtä tekevä luokka itsessään on tosin pienempi ja hajanaisempi kuin koskaan, mikä mahdollistaa Kataisen istuskelemisen maan johdossa. Oma poliittiinen kantanikin on melkoisen epäselvä, eikä minulla ole asioista loppujen lopuksi kovinkaan vahvaa mielipidettä. Toki tiedän tarkasti, mitä puoluetta en ainakaan äänestä. Silti, koko poliittinen liikehdintä on vain vuosien tai vuosikymmenten aikaikkunalla tarkasteltavaa touhua ja voidaan kysyä, onko se loppujen lopuksi merkittävää koko maailman historiassa. Meidän elämiimme se varmasti vaikuttaa, mutta niin mielenkiintoista se tuskin ei ole, että sen havainnoimiseen kannattaisi kaikkea mielenkiintoaan uhrata. Maailmassa on niin paljon muutakin, pysyvämpää, aidompaa ja tärkeämpää.

Poliittinen historia siis menettelee, mutta kylläpä tekisi mieli lukea jotain tieteen historiasta. Paljon olen kyllä siitä lukenutkin, mutta aina välikäsien kautta. Nyt vain pitäisi löytää joku historiaa muuttanut tieteellinen teos, joka olisi kiehtova sisällöltään, mutta myös kielellisesti pätevä. Sillä se kai on vain tosiasia, että suurimmat ajatukset on kovin vaikea pukea helposti luettavaan muotoon. Yritinkin vastikään lukea Descartesin Filosofian periaatteita, mutta ei keskittyminen riittänyt. Liian kuivaa minulle. Tämä innostus suuriin klassikkoihin saattaa varmaan ulospäin näyttäytyä jonkinlaisena naiiviutena tai teennäisen aikuismaisena, mutta paskatkos siitä. Minkäs sitä ihminen itselleen mahtaa?

Franz Kafka - Metamorphosis

”One morning, when Gregor Samsa woke from troubled dreams, he found himself transformed in his bed into a horrible vermin.”

Gregor Samsan herätys on tosiaan ikävimmästä päästä. Miten tunnolliselle perhettään elättävälle miehelle voikaan käydä näin köpelösti? Kuka nyt huolehtii leivän tuomisesta pöytään? Miksi tämän piti tapahtua juuri tänä aamuna, kun töissä olisi ollut tärkeää tekemistä? Voi miesparkaa.

On kovaa olla syöpäläinen. Gregorin perhe ei pysty sulattamaan muodonmuutosta, vaan he pelkäävät ja häpeävät ainoaa poikaansa. Hiljalleen ymmärtävä suhtautuminen vaihtuu välinpitämättömyydeksi, halveksunnaksi ja inhoksi. Gregor yrittää tekeytyä näkymättömäksi ollakseen aiheuttamatta kenellekään mielipahaa. Hän viettää aikansa huonekalujen alle piiloutuneena lukkojen takana, eikä itsekään tiedä kumpaa hän haluaa enemmän: pitää kiinni ihmisyytensä rippeistä vai kiipeillä villinä ja vapaana pitkin seiniä ja kattoja.

Pidemmän päälle asioiden tila alkaa kärjistyä. Koko perhe kärsii tilanteesta ja Gregorkin lakkaa syömästä ja vaipuu epätoivoon. Helpotus valtaa talon, kun eräänä aamuna Gregor löytyy huoneensa lattialta kuolleena. Solmu aukeaa, raskaaksi käynyt ilma puhdistuu, uusi sivu kääntyy. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan, mutta onneksi elämä jatkuu.

Kafkan kertomus on kaunis. Kaunis, synkkä ja alakuloinen. Tarinan tasolla Metamorphosis on outo ja hämmentävä. Allegoriana sen sijaan runsas ja monitulkintainen. Gregorin voidaan ajatella olevan vakavasti sairas, kehitysvammainen, homoseksuaali tai muuten poikkeava. Tämä poikkeavuus on liikaa miehen läheisille, jotka yrittävät tukahduttaa ilmiön ja sulkevat hänet ulos perheensä piiristä. Ei ole kovinkaan kaukaa haettua, että joku ihminen voisi tuntea samoin, kuin Gregor tuntee.

Tunnen Kafkan tyylin ja pidän siitä kovin. Yllätyksekseni Metamorphosis oli kevyempää luettavaa kielellisesti kuin oletin. Tunnelma piti otteessaan ja Gregorin kohtalo oli aidosti kiinnostavaa seurattavaa. Likaisuuden tunne, ryömimisen jäljet seinissä ja Gregorin kauhistuttava olemus tulivat iholle asti. Sisimmässään hän oli sama mies kuin ennenkin, mutta ulospäin hän näyttäytyi vastenmieliseltä.

En voi mitään aivoilleni, jotka väistämättä loivat kontekstuaalisen viittaukseen erääseen kirjallisen maailman toiseen hahmoon, jonka nimen mainitseminen Kafkan seurassa kuitenkin tuntuu jossain määrin pyhäinhäväistykseltä – nimittäin Harry Potteriin. Asetelmat ovat hyvin samanlaiset. Poika saa tietää olevansa velho ja muu perhe tekee kaikkensa kätkeäkseen sen. Harrykin asui pienessä pimeässä huoneessa, häntä ei katsottu silmiin, eikä hänenkään olemassaolonsa ollut kenenkään mielestä minkään arvoista. 

Jännä kirja, totta tosiaan. Olen mykistynyt.

David Lagercrantz - Minä, Zlatan Ibrahimovic

Sain eilen illalla luettua Ibran mahtavan omaelämäkerran loppuun. Teoksen lopulla Zlatan tekee paluun Ruotsin maajoukkueeseen ja lupaa, että hänen uransa ei ole vielä ohi. Olin niin syventynyt lukemiseen, etten tajunnut, että samaan aikaan pelattiin maajoukkueiden ystävyysotteluita ympäri Eurooppaa. Laskin kirjan käsistäni, avasin tietokoneen ja menin katsomaan matsien tuloksia. En ollut uskoa silmiäni erään matsin kohdalla: Ruotsi – Englanti 4-2, Ruotsin maalintekijät Ibrahimovic (20), Ibrahimovic (77), Ibrahimovic (84), Ibrahimovic (90). Kooste pudotti vielä pahemmin, neljäs maali oli saksipotku 30 metristä. On vain yksi Zlatan.

Kirja oli kyllä aivan erinomaista luettavaa monella tasolla. Ensinnäkin miehen tarina on satumainen, kovalla työllä Malmön slummeista Milanon hotellisviitteihin. Toisaalta kaikki ne mestaruudet, yksittäiset voitot ja maalit selostetaan elävästi ja näkymä pukukoppeihin, kentän pinnalle ja pelitoverien ajatuksiin on herkullinen. Kolmantena on tietysti Zlatanin persoona. Nyt ei puhuta mistään nöyrästä ja vaatimattomasta työjuhdasta vaan röyhkeästä, aggressiivisesta supertähdestä, joka parkkeeraa Ferrarinsa vain pääoven eteen ja uskoo aidosti olevansa maailman paras. Moinen kukkoilu tietenkin periaatteessa ärsyttää minua suunnattomasti, mutta jos jollakin on siihen oikeus, niin Zlatanilla – hän ei vain puhu vaan myös voittaa.

Kirja on kirjoitettu Zlatanin äänellä ja ote on hyvin henkilökohtainen. Hauskoja yksityiskohtia riittää. Miehen siirto Juventukseen tapahtui niin kiireessä, että hänellä jäi Hollannin asuntoonsa Xbox kolmeksi viikoksi yksin huutamaan. Hänen piti ratkaista Italian liigan maalikuninkuus kantapäällään, ennen kuin sai hymyn nousemaan Mourinhon kasvoille. Hän osti talon, joka ei ollut myytävänä mistään hinnasta – saman talon, jota hän kadehtien katseli junnuna lenkkireittinsä varrella. Hän juhlisti mestaruuttaan AC Milanissa potkaisemalla päähän tv-haastattelussa ollutta Cassanoa. Turha kai luetella tämän enempää, idea lienee selvä.

Se voima, joka teki Ibrasta Ibran, kumpusi vihasta. Vihasta, kostonhimosta, näyttämisen halusta ja revanssin saamisesta. Koko uransa ajan häntä on haukuttu ja arvosteltu, lapsena parempiosaisten toimesta, myöhemmin lehdistön, vastustajien ja valmentajien puolesta. Pääteemaksi kohoaa erilaisuus. Ihmisen on oltava oma itsensä, vaikka muut yrittäisivät alistaa häntä tiettyyn muottiin. Nerous ja menestys ei kumpua keskinkertaisuudesta.

Tämä on niitä kirjoja, jotka kannattaa ehdottomasti katsoa YouTuben kanssa. Lähes kaikki Zlatanin kuvailemat maalit löytyivät videoituna netistä ja ne saivat syvyyttä, kun luki, millaisia ajatuksia miehen päässä liikkui niitä tehtaillessa. Menestysvuodet sijoittuvat 2000-luvulle ja sekin lisäsi immersiota, että moni tapahtumista löytyi omasta muististanikin , esim. Italian sopupeliskandaalit, nuoren AS Roman kannattajan kuolema, Ruotsin ottelut arvokisoissa, Barcan penkitys. Tarttumapintaa toivat myös luonnehdinnat miehen pelitovereista, jotka ovat tuttuja nimiä jokaiselle jalkapalloa seuraavalle.

Tästä sai kyllä inspiraatiota, huomattavasti enemmän kuin Jobsin vastaavasta. Vastedes on kai pakko tarkkailla Zlatanin otteita suurennuslasin alla.

Mika Waltari – Komisario Palmun erehdys

Ainoa rikos, josta voi tehdä hyvän salapoliisiromaanin, on murha. Rikkaan suvun raikulipoika Bruno Rygseck hukkuu kylpyammeeseensa maanantaiaamuna , mutta saattaa olla, että juttu ei ole aivan niin yksinkertainen. Komisario Palmu haistaa palaneen käryä ja pyöräyttää käyntiin pitkät ja monimutkaiset tutkimukset kuoleman selvittämiseksi. Tästä lähtee käyntiin prosessi, joka noudattaa leuka pystyssä useimpia klassisen dekkariperinteen tapoja.

Palmu saattoi erehtyä, mutta minä en tehnyt niin valitessani formaatiksi tällä kertaa äänikirjan. Lukija oli aivan paras: Palmu kuulosti sopivan äreältä, Butler ratkiriemukkaan kuivakalta ja Aimo hengästyttävän impulsiiviselta. Lukemisen tahti oli tasaisen verkkainen ja jätti aikaa makustella tapahtumia. Pieniä teknisiä ongelmia kuitenkin ilmeni. Pyöräilyreittini varrella on pari vilkkaampaa tieosuutta ja autojen raivostuttava räminä tukahduttaa aika ajoin kaikki muut ääniaallot intensiteetillään. En voi sietää, että kirjaan jää aukko. Pohdin tietysti koko loppuajan, mahdoinko menettää jotain kriittistä. Oli siis pakko kelailla välillä kertomusta taaksepäin. Lisäksi kuuntelin Palmua myös nukkumaan käydessä, mikä oli toisaalta äärimmäisen rauhoittavaa, mutta päättyi aina nukahtamiseen. Tosin lukija jaksoi jatkaa turinointiaan läpi yön, joten on ihan hauska ajatus, että kuuntelin kirjan useamman kerran läpi, vaikkakin tiedottomassa tilassa.

Ääneenkin tuli muutaman kerran naurahdettua. Ainakin Airi Rykämön närkästykselle, kun insinööri Vaara uskoo silmiinsä ”photoshopatun” valokuvan kanssa: ”Kuinka saatoit kuvitella, että vartaloni olisi noin…ruma?” Nuori kertojamme kommentoi hyvin tapausta, kuten useita muitakin. Toinen hauska seikka oli Palmun hienovarainen vihjailu tavoitteenaan milloin ilmainen lounas, milloin autokyyti.

Juoni sinänsä ei esitä mitään uskomatonta, vaikkakin Palmun psykologinen kikkailu onkin kovin taitavaa. Yritin seurailla johtolankoja, mutta vaikeaa se on. Dekkareissa on aina vähän se ongelma, että miljöö jää vähän epäselväksi, mikä ovi johtaa mihinkin ja niin edespäin. Lisäksi tarkkoja kellonaikoja harvemmin jaksaa painaa mieleen. Suurin osa epäillyistä tietenkin myös valehtelee, syystä tai toisesta. En minä nytkään tekijää tai motiivia arvannut. Mutta olenkin vain hidasälyinen lukija, joka osaa keskittyä kerrallaan vain yhteen asiaan. Ihan böbi.