perjantai 23. marraskuuta 2012

Franz Kafka - Metamorphosis

”One morning, when Gregor Samsa woke from troubled dreams, he found himself transformed in his bed into a horrible vermin.”

Gregor Samsan herätys on tosiaan ikävimmästä päästä. Miten tunnolliselle perhettään elättävälle miehelle voikaan käydä näin köpelösti? Kuka nyt huolehtii leivän tuomisesta pöytään? Miksi tämän piti tapahtua juuri tänä aamuna, kun töissä olisi ollut tärkeää tekemistä? Voi miesparkaa.

On kovaa olla syöpäläinen. Gregorin perhe ei pysty sulattamaan muodonmuutosta, vaan he pelkäävät ja häpeävät ainoaa poikaansa. Hiljalleen ymmärtävä suhtautuminen vaihtuu välinpitämättömyydeksi, halveksunnaksi ja inhoksi. Gregor yrittää tekeytyä näkymättömäksi ollakseen aiheuttamatta kenellekään mielipahaa. Hän viettää aikansa huonekalujen alle piiloutuneena lukkojen takana, eikä itsekään tiedä kumpaa hän haluaa enemmän: pitää kiinni ihmisyytensä rippeistä vai kiipeillä villinä ja vapaana pitkin seiniä ja kattoja.

Pidemmän päälle asioiden tila alkaa kärjistyä. Koko perhe kärsii tilanteesta ja Gregorkin lakkaa syömästä ja vaipuu epätoivoon. Helpotus valtaa talon, kun eräänä aamuna Gregor löytyy huoneensa lattialta kuolleena. Solmu aukeaa, raskaaksi käynyt ilma puhdistuu, uusi sivu kääntyy. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan, mutta onneksi elämä jatkuu.

Kafkan kertomus on kaunis. Kaunis, synkkä ja alakuloinen. Tarinan tasolla Metamorphosis on outo ja hämmentävä. Allegoriana sen sijaan runsas ja monitulkintainen. Gregorin voidaan ajatella olevan vakavasti sairas, kehitysvammainen, homoseksuaali tai muuten poikkeava. Tämä poikkeavuus on liikaa miehen läheisille, jotka yrittävät tukahduttaa ilmiön ja sulkevat hänet ulos perheensä piiristä. Ei ole kovinkaan kaukaa haettua, että joku ihminen voisi tuntea samoin, kuin Gregor tuntee.

Tunnen Kafkan tyylin ja pidän siitä kovin. Yllätyksekseni Metamorphosis oli kevyempää luettavaa kielellisesti kuin oletin. Tunnelma piti otteessaan ja Gregorin kohtalo oli aidosti kiinnostavaa seurattavaa. Likaisuuden tunne, ryömimisen jäljet seinissä ja Gregorin kauhistuttava olemus tulivat iholle asti. Sisimmässään hän oli sama mies kuin ennenkin, mutta ulospäin hän näyttäytyi vastenmieliseltä.

En voi mitään aivoilleni, jotka väistämättä loivat kontekstuaalisen viittaukseen erääseen kirjallisen maailman toiseen hahmoon, jonka nimen mainitseminen Kafkan seurassa kuitenkin tuntuu jossain määrin pyhäinhäväistykseltä – nimittäin Harry Potteriin. Asetelmat ovat hyvin samanlaiset. Poika saa tietää olevansa velho ja muu perhe tekee kaikkensa kätkeäkseen sen. Harrykin asui pienessä pimeässä huoneessa, häntä ei katsottu silmiin, eikä hänenkään olemassaolonsa ollut kenenkään mielestä minkään arvoista. 

Jännä kirja, totta tosiaan. Olen mykistynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti