Kari Hotakainen - Jumalan sana

Elämäntilanteellisista seikoista johtuen astelin tuossa viikko kaksi sitten kirjastoon, jossa en ollut ennen käynyt ja hankin kirjastokortin. Oli muuten aika virkistävä kokemus. Itse kirjasto oli oikein viehättävä ja persoonallinen. Koossa se häviää entiselle vakikirjastolleni, mutta nykyäänhän varausjärjestelmät toimivat sen verran saumattomasti, että mieleistä luettavaa löytyy kyllä nopeasti, vaikka juuri siinä kotikirjaston hyllyssä halutun kirjan kohdalla aukko olisikin.

Tutkailinkin hyllykköjä ja napsin muutaman teoksen mukaani ihan ex tempore- meiningillä. Jostain syystä kassiini tarttui kotimaisia 2000-luvun romaaneja tutuilta kirjailijoilta. Näistä ensimmäisenä luin Kari Hotakaisen Jumalan sanan. 

Jumalan sana kertoo konsernijohtaja Jukka Hopeaniemen ja hänen autonkuljettajansa Armaan matkasta Lapista Pasilaan, jossa häntä odottaa aamu-tv:n haastattelu. Tällä matkalla Hopeaniemi avautuu Armaalle elämästään, suhteestaan isäänsä, ja kertoo mielipiteensä kapitalismista, köyhistä ja rikkaista, rahasta, työstä, vallasta ja vapaudesta. Välillä tilannetta tarkastellaan myös Armaan, haastattelija Kontiolahden, ja muutaman muun henkilön näkökulmasta. 

Hotakaisen kieli on jopa runollista hänen kirjoittaessaan rahan liikkeistä ja markkinavoimien mielenliikkeistä. Hopeaniemen osa ei ole kadehdittava, korkeimmalla pallilla on pakko istua yksin. Alkoholisti-isä Uljas oli vanhan koulukunnan mies, joka valmisti teräksestä koneita. Hänen aikaansa raha makasi pankkiholvissa ja sopimukset sinetöitiin votkaryypyillä. Uudessa maailmassa raha liikkuu vinhaa vauhtia ja pysähtyy hetkeksi lepäämään vain jatkaakseen pian matkaansa, kenties jopa toiselle puolelle maailmaa.

Pidin kirjasta ja se oli helppoa luettavaa. Ehkä lopun kliimaksi ei ollut niin järisyttävä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sivuhenkilöt eivät tuntuneet kovin tarpeellisilta. Vaikea sanoa muuttiko teos käsitystäni työstä, vallasta ja vastuusta. Ainakin kävi mielessä, että ehkä tavallisen veronmaksajan rooli onkin loppujen lopuksi ihan mukava kohtalo. Eipähän tarvitse elää ainakaan jatkuvassa stressissä, salailla yritysfuusioita ja pelätä sitä, että tv-toimittajat alkavat suorassa lähetyksessä ruotia syvimpiä salaisuuksia. 

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on kirjallisuuden klassikoita ja voin kertoa, että aivan ansiosta. Pienen alkukangertelun jälkeen rakastuin teokseen päätä pahkaa. Pitkästä aikaa löytyi kirja, joka oikeasti pisti miettimään elämää ja omaa itseään oikein perinpohjaisesti. 

Teoksestahan löytyy kerroksia useampia. Keskiössä on tietenkin Yhdysvaltain 1930- luvun rotuerottelukysymykset. Tummaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Jutun yksityiskohtiin perehdyttyessä käy selväksi, että faktat jäävät nopeasti ennakkoluulojen ja rasismin varjoon. Alabaman Maycombissa mitättöminkin valkoinen on arvohierarkiassa reilusti korkeammalla kuin esimerkillisinkään musta. Leen kuvaus todella avaa ainakin minun silmäni sille, miten barbaarista ihmisen ajattelu on vielä ihan lähihistoriassa ollut. Asiat ovat sittemmin maailmassa ottaneet askeleita oikeaan suuntaan esimerkiksi värillisten ja naisten oikeuksien osalta, mutta valmiita ei kyllä olla, on se vain pakko myöntää. Kotimaista maahanmuuttopolitiikkaa seuratessa törmää yhä jatkuvasti mielipiteisiin, jotka voisivat olla yhtä hyvin Bob Ewellin tai muiden Maycombilaisten suusta.

Kipeistä aiheista on siis puhe, mutta lukija seuraa tapahtumia kahdeksanvuotiaan Scoutin silmien lävitse. Tämä kerrontatapa luo mielenkiintoisen asetelman, jossa lapsuuden viattomuus kohtaa elämän kylmät ja kovat realiteetit. Scoutin ja hänen veljensä Jemin seikkaluissa käsitellään myös teemana ennakkoluuloja esimerkiksi kotiinsa erakoituneen Boo Radleyn tai rouva Dubosen kautta. Scoutin omapäisyydestä ja lapsekkaasta avarakatseisuudesta ei voi olla pitämättä. Kirja kuvaa myös Tommi Liimatan Jeppiksen kaltaisesti maailmaa lapsen silmin, mikä jo itsessään on erittäin nautinnollista luettavaa.

Henkilö, joka nostaa teoksen maailmankirjallisuuden klassikoiden joukkoon, on kuitenkin ehdottomasti Scoutin ja Jemin isä Atticus Finch. Atticus on raiskauksesta syytetyn Tom Robinsonin puolustusasianajaja. Atticus luovii valtavirtaa vastaan ja pyrkii totuuteen välittämättä siitä, että kiitokseksi hän saa tappouhkauksia ja tupakkamällejä kasvoilleen. Hän hoitaa työnsä samoin kuten lastensa kasvatuksen: suoraselkäisesti, empaattisesti ja lujasti, mutta oikein. Muistaisipa sitä omassa elämässä pyrkiä olemaan puoliksikaan Atticuksen kaltainen. Näin uuden vuoden alkaessa on kai hyvä saumakohta avartaa omaa ajatteluaan ja pyrkiä tähän tavoitteeseen.

Mieleen jäi myös, kuinka pahinkaan ihminen ei välttämättä ole läpeensä paha ja voi muuttua. Osa maycombilaisistakin osoittautuu tosipaikan tullen oikeamielisemmäksi, kuin ulkokuori antaa ymmärtää. Tämän kun muistaisi itsekin. Ihmiset, jotka eivät kuulu omaan maailmankatsomuksen piiriin ansaitsevat myös mahdollisuuden osoittaa arvonsa. 

Monenlaisia ajatuksia pyöri lukiessa päässä. Esimerkiksi, sitä harmittelee, että törmää kirjaan vasta näin vanhemmalla iällä. Omassa lapsuudessa oli varmasti hetkiä, jolloin ajautui ympäristönsä ohjailtavaksi, eikä osannut seisoa oman mielipiteensä takana. Toisaalta, Atticusta omiin vanhempiini verratessa, ei voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, kuinka hyvän kasvatuksen sitä on kaikesta huolimatta saanut. Paljon jää mainitsematta, mutta tuntuukin siltä, että Kuin surmaisi satakielen on kirja, johon tulen varmasti vielä jälkeenpäin palaamaan.

Hieno teos siis: moniulotteinen, silmiä avaava, realismissaan järkyttävä, hauska, jännittäväkin ja traaginen. Tämän kun jokainen lukisi, voisi maailma olla rahtusen parempi paikka meille kaikille. 

Min Kym - Gone

Min Kym ehti olla muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan aivan tavallinen korealainen pikkutyttö, kunnes kävi ilmi, että hänellä on musiikillisia lahjoja. Kun Min tarttui viuluun, hänestä tuli sillä hetkellä ihmelapsi. Millaista on elää lapsuuttaan viulu kädessä tietäen, että koko elämän tarkoitus on tulla huippuviulistiksi? Min Kymin tarina on stereotyyppinen, mutta kiinnostava kertomus ympäristön paineista ja vaikeuksista saada omaa ääntä kuuluviin viulun alta. Toisaalta se on kertomus ihmisen ja viulun välisestä rakkaudesta ja siitä miten nämä kaksi rakastavaista väkisin erotettiin toisistaan.

Ensimmäinen ajatus lukukokemuksen jälkeen on, että miten hitossa viulut ovat niin kalliita. Mitä parempi viulisti olet, sitä kalliimmaksi visiitit musiikkiliikkeeseen tulevat. Min Kymin urakehitys on ripeää. Lapsuus ja nuoruus menevät hieman sivu suun viulutreeneissä ja korealainen kasvatus ei oikein mahdollista omien mielipiteiden esittämistä. Toisaalta tyttö elää soittamisesta, se on hänelle kaikki, mitä maailmassa on. Konserttisalien koko kasvaa ja kun tulee aika hankkia parempi viulu, ei Stradivariusta vähäisemmät soittopelit tule enää kysymykseen. Min Kym löytääkin soittimen, jonka veroista ei toista ole. Tuo viulu on osa Min Kymiä, osa hänen persoonaansa. Tällaista soittimen ja soittajan välistä tiivistä suhdetta on vaikea täysin ymmärtää, jos asiasta ei ole omakohtaista kokemusta. Kyllähän itseltänikin kitaroita, ukulele, kiippari ja huuliharppu löytyvät, mutta suhteemme on lähinnä kunnioittavan ystävällinen.

Min Kymin viulu maksaa miljoona puntaa. Viulu varastetaan. Min Kym vaeltaa murheen alhossa seuraavat kolme vuotta. Hän lopettaa soittamisen, eikä näe tulevaisuutta muiden viulujen kanssa. Nainen kyllä yrittää jatkaa tilutteluaan halpisviulun (vain 250 000 puntaa) kanssa, mutta ei se ole sama asia. Lopulta viulu löytyy hämäräperäisestä huutokaupasta. Mutta se ei kuulu enää Min Kymille. Vakuutusyhtiö ja ihmiset, jotka eivät olisi ansainneet viuluvirtuoosimme luottamusta, vievät viulun varastojensa kätköihin. Tarina on yllättävän traaginen. Viulun ollessa kadoksissa Min Kym ehtii myös pohtia, kuka hän oikeasti onkaan.

Kirjan alkupuolisko soitto-opettajineen, viulutreeneineen ja anoreksioineen on hyvin kiinnostavaa luettavaa. Olisi ollut hienoa omistautua itsekin jollekin asialle yhtä kokonaisvaltaisesti, toki tilaa ei sitten mille muulle jääkkään. Loppupuolisko onkin hyvin surullinen ja tekee itselläkin oikein pahaa ajatella, että satoja vuosia vanha Stradivarius kulkee kelmien käsissä. Min Kymin haaveet pirstaloituvat ja kun tietää, että kyseessä on tositarina, naisen tunteet tulevat yllättävänkin iholle. 

Itse teksti on aavistuksen kömpelöä ja itseään toistavaa, mutta kiintoisa aihe ainakin omasta mielestäni paikkaa nämä puutteet. Eräs asia toisaalta näin maallikkona mietityttää: oliko se viulu oikeasti niin tärkeä. Kuuntelin lukiessa jonkin verran viulun vingutusta, enkä kyllä kuollaksenikaan kuule suurta eroa kympin markettiviulun ja Stradivariuksen välillä. Lisäksi, klassisen musiikin esittäminen on itselleni hieman vieras asia. Kipaleet tulee soittaa prikuulleen niin kuin ne on kirjoitettu, eikä improvisaatiolle ole tilaa. Joskus yritän opetella nuoteista pianobiisejä, mutta niiden hinkkaus kyllästyttää hyvin nopeasti ja sormet haluavat kulkea omia yllätyksellisiä reittejään. Ehkä tätä lukiessa tajusinkin entistä selkeämmin, että minulle musiikki on ennen kaikkea luomista, ei niinkään esittämistä.

Hyvä kirja ja Min Kym on symppis. Olisi hauska kyllä kokeilla viuluakin joku päivä. 

Viljami Puustinen - Kingston Wall: Petri Wallin saaga

Tutustuin Kingston Wallin musiikkiin ensimmäisen kerran noin kymmenisen vuotta sitten. Shine on me tuli jollakin listalla vastaan ja kipale pysäytti minut ensikuulemalta. Jotakin mystistä biisissä oli ja on yhä. Sittemmin KW on soinut huushollissani tasaisin väliajoin ja on varmasti kuunnelluimpien bändieni top-kolmessa, vaikka porukallahan on sattuneesta syystä vain kolme studioalbumia. Olen soitattanut Kingston Wallin musiikkia mm. hämyisessä joenrantabaarissa Laosissa Mekongin suistossa ja Kambodzan saarilla rantabileissä ja näin omalta osaltani yrittänyt levittää palasta Petri Wallin visiosta maailman kansoille. Aina on kuulijakunta tykännyt. Livenä en ryhmää koskaan nähnyt, koska ikäero, mutta mm. tribuuttibändin keikka on sekin jo jäänyt vahvasti mieleen.

Kingston Wallin musiikki lumoaa minut mystiikallaan, itämaisvivahteisilla harmonioillaan ja psykedeelisillä delay-kitaroinneillaan. Kuitenkin, Viljami Puustisen tarinan luettuani huomaan, että itse bändin ja Wallin tarina on jäänyt hämärän peittoon. Toki trilogian traaginen loppuratkaisu on ollut tiedossa, mutta siihen se jääkin. 

Kuten monet muutkin bändikirjat, tämäkin vilisee suomalaisa rock-maailman pieniä ja suuria henkilöitä, jotka omalta osaltaan rakentavat anekdooteillaan kokonaiskuvaa. Puustisen teoksessa Wallin ympärillä vilisee itse asiassa niin paljon väkeä, että meinasi välillä unohtua, kuka kukin on. Toisaalta, en edes yrittänyt tietyn pisteen jälkeen muistaa kaikkia nimiä, vaan kuuntelin lähinnä, mitä he Wallista sanoivat. Olen hieman vastahakoinen tarttumaan bändikirjoihin juuri tästä syystä: monesti ne käsittelevät draamaa jäsenten elämässä, iloja ja suruja, ongelmia, yms. Jos itse saisin päättää, haluaisin lukea kirjan, jossa musiikki olisi selkeästi pääroolissa ja biisejä analysoitaisiin niin syvältä kuin vain on mahdollista. Toisaalta, kun nyt järjellä miettii asiaa, niin tuskinpa Walli tai artistit yleensä itsekään sen paremmin tietävät, miksi juuri tässä kohdassa valittiiin tämä sointu tai sävel. Musiikki vain tulee heistä. 

Ehkä suurin yllätys tai uutinen itselleni onkin Wallin luonne. Kommenteista "ei hän sentään ihan sataprosenttinen mulkku ollut" voi aavistella, että mies on tainnut olla melko raskasta seuraa. Itseriittoinen, ylimielinen, impulsiivinen. Toisaalta, Walli oli välittömyydessään myös monelle inspiroiva ja jännittävä hahmo. Veikkaan, että itse tuskin olisin tullut toimeen kitaravirtuoosin kanssa, mutta ei normeista poikkeaminen ole mikään rikos. Walli oli varmasti omalla tavallaan hieno mies.

Toinen yllätys on se, kuinka etäisiä bändin jäsenet keskenään loppupeleissä olivatkaan. Walli, päihteisiin itsensä menettävä hippi, Jylli, kouluihin keskittyvä jalat maassa- tyyppi, Kuoppis, huippulahjakas rumpali, joka kuitenkin aavisteli, että omat taidot voivat riittää vielä Kingston Walliakin korkeammalle. Bändi on selkeästi Wallin visio, hän tekee biisit, hoitaa suhteet ja määrää miten homma toimii. Toki, itse musiikkia kuunnellessa koko kolmikko on tasapainoinen ja kaikki palaset yhtä tärkeitä. Voin kyllä yhtyä siihen, että monesti demokratia vain vesittää hyvät ideat.

Kirjan loppupuolisko on hyvin intensiivinen. Ior Bockin uskomukset, Intian-matkat, käsistä riistäytyvä huumeongelma, rapiseva mielenterveys. Wallin vauhti kiihtyy ja kiihtyy, kunnes miehen ja bändin tarina päättyy äkkipysäyksellä asfaltin pintaan. Puustisen kertomus on kiihkeä, inspiroiva, mutta surumielinen pohjavireeltään. Walliin on myös osittain helppo samaistua: kitaransoitto, Sinuhe, Siddhartha, Koh Phangan...Voin kertoa, että kaiuttimistani on viime päivinä soinut vain ja ainoastaan Kingston Wall. 

Terry Pratchett - The Light Fantastic & Equal Rites

Tuumailin, että jos tosiaan aion lukea koko Discworld-sarjan alusta loppuun, on tuskin tarpeellista kirjoittaa joka osasta omaa arvioita. Tässä siis kakkos- ja kolmososan arvostelut samassa blogitekstissä.

The Light Fantastic oli suoraan jatkumoa avausosan tarinalle ja keskittyy velho Rincewindin kommelluksiin. Suuri A'Tuin on törmäyskurssilla kohti punaista tähteä ja kiekkomaailman tuho vaikuttaa väistämättömältä. Kirja on tyyliltään hyvin samanlaista kohkaamista kuin Colour of Magic. Pratchettin huumorintaju ja hoksottimet pilkahtelevat välillä esiin tapahtumien vyörystä, mutta silti kirja tuntuu vähän sekavalta ja liian päättömältä. Jos en tietäisi, että parempaa on luvassa, olisi sarja helppo jättää tässä vaiheessa sikseen.

Equal Rites sen sijaan on tyyliltään paljon rauhallisempi ja muutenkin kirjana jo koherentimpi. Itse tarinahan on kopio Harry Pottereista. Equal Rites ilmestyi jo kuitenkin vuonna 1987 ja voisin väittää, että Rowling on varmasti Pratchettinsä lukenut jos nyt ei kuitenkaan suoraan kertomusta plagioinut. Nuori velho, check, taikakoulu, check, maagiset oppiaineet, check... Pienellä googletuksella selvisi, että Rowling ja Pratchett ovatkin aikanaan välejänsä selvitelleet, tai ainakin lehdistö on jonkinlaista draamaa kaksikon välille pyrkinyt luomaan.

Yhtenä teemana on tasa-arvoisuus, mikä saakin kirjan tuntumaan hyvin ajankohtaiselta. Naiset voivat olla luonnonmystiikkaan taipuvaisia, yrtit ja uutteet tuntevia noitia, mutta vain miehistä voi tulla taikasauvalla tulipalloja loitsivia velhoja. Pieni Esk ja Granny Weatherwax pääsevät ravistelemaan taikamaailman pinttyneitä tapoja.

Pratchett lainaa paljon tieteestä ja kommentoi entistä syvemmällä tasolla maailmanmenoa. Kaikki tämä on kuorrutettu brittiläistyyliseen, toteavaan, vakavalla naamalla esitettyyn huumoriin. Pidin kovasti kirjasta mutta aavistelen, että Pratchettin tyyli ei vielä ole lopullisessa kypsyystasossaan. Toivottavasti odotukseni eivät ole liian korkealla, mutta odotan innolla jo seuraavia kirjoja ja laitoinkin kirjastolle liudan varauspyyntöjä menemään. 

Agatha Christie - Kuolema Niilillä

Löysin kirjastosta Christien Niilitarinan, jonka aiemmin suunnittelinkin lukevani. Tällä kertaa tarina käynnistyi jokseenkin hitaasti. Sekalainen sakki ihmisiä kokoontuu samalle laivamatkalle, jossa nuori miljonääri Linnet Doyle viettää kuherruskuukauttaan uuden miehensä kanssa. Christie olettaakin, että homman juju on kaikille selvä ja esittelee ihmisiä ja heidän mahdollisia motiivejaan murhaan, ennen kuin laukaustakaan on edes ammuttu. Paatti niilillä ei ole jostakin syystä yhtä klaustrofobinen miljöö kuin esimerkiksi juna, mikä mielestäni vähensi kirjan jännitysmomenttia merkittävästi.

Itse juttu on toki mutkikas kuten aina ja lukija saa arvailla loppuun asti. Kuitenkaan loppuratkaisu ei ollut niin tyydyttävä tai hämmästyttävä kuin olisin toivonut. Kirja tuntui osittain melko absurdilta. Poirotia ja kumppaneita ei juuri tunnu stressaavan, että ympäriltä putoilee sakkia tasaiseen tahtiin. Tärkeintä on selvittää miten ja ennen kaikkea miksi murha tehtiin. Murhaajan suunnitelma on lisäksi tarpeettoman vaikea ja monimutkainen ja en oikeastaan ymmärrä, miksi Poirot on tyytyväinen siihen kun itsekään en ole.

Christiet ovat helppoa luettavaa ja vielä yksi nide yöpöydälläni näyttäisi olevan. Pitänee ehkä antaa sille vielä mahdollisuus jossakin vaiheessa. Olen valitettavasti taas tilanteessa, jossa minulla on useampi kirja kesken samaan aikaan. En suosittele strategiaani. Typerintä on lukea satakunta sivua, pitää parin kuukauden tauko ja yrittää sitten palata teokseen ja muistella ylipäänsä, millä sivulla oltiin menossa. 

Eräästä asiasta olen salaa ylpeä. Keskeneräisissä teoksissani on myös tuleva Finlandia-palkinnon voittaja, jota aloittelin jo lukemaan ennen kuin ehdokkaita oli edes julkaistu. Kyseessä ei ole Miki Liukkosen ympyrä (jota kyllä sitäkin kesällä lueskelin, mutta kirjaston pikalaina-aika ei taipunut aikatauluihini) vaan hieman arktisempi teos. Siitä mahdollisesti tuonnempana arviota.

Agatha Christie - Aikataulukon arvoitus

Lars Svedberg turinoi minulle toisen Christie-pläjäyksen putkeen, Aikataulukon (siis juna-aikataulun) arvoituksen. En halua spoilata ketään, mutta mielestäni tämä teos oli selkeästi Idän pikajunaa heikompi. Viimeisen arvosteluni jälkeen muuten Idän pikajunan elokuvaversio on nähnyt päivänvalon ja kaikkitietävän IMDB:n mukaan ainakin kyseessä on odotetusti jonkinasteinen rimanalitus.

Aikataulukon arvoitus ei ollut suljetun paikan mysteeri, vaan tapahtumat sijoittuivat pikkukyliin ympäri Englantia ja murhien tutkinta kesti pitkän aikaa. Nämä seikat vähensivät selkeästi jännitettä ja mysteerin tuntua. Tämän lisäksi osasin olla tällä kertaa enemmän varuillani Christien hämäysyrityksiä kohtaan ja aavistella, ettei kaikki ole niin simppeliä, mitä hän antaa ymmärtää. 

Poirot oli veitikkamaisempi kuin koskaan ja Christie viljeli kotikutoista huumoriaan useassa kohdassa. Mielestäni tapaus ei kuitenkaan mahdollistanut Poirotin älynlahjojen valjastamista täyteen teräänsä ja vaikka itse ratkaisu vaatikin hoksottimia, tuntui siltä, että valtaosan kirjasta poljettiin jotakuinkin paikallaan. Mietiskelin lukemisen aikana, että meininki on vähän laimeaa, mutta epäilin, että pinnan alla kuhisee varmasti enemmän kuin arvaankaan. Lopussa Christie kääntäisi kaiken päälaelleen. Tällä kertaa kuitenkin petyin. Rikos oli toki jokseenkin monimutkainen, mutta ratkaisu ei ollut niin tyydyttävä ja tyhjentävä kuin se olisi voinut olla.

Ymmärrän toki, että Christien tarinat ovat absurdeja, enkä niiltä välttämättä täydellistä realismia odotakaan. Silti, ABC:n punoma juoni oli tarpeettoman kompleksinen ja vailla järkeä, jos asiaa miettii tosissaan. Keksin helposti sata parempaa tapaa, joilla murhaaja olisi voinut tavoitteensa saavuttaa. Pisteet toki Christielle siitä, etten tälläkään kertaa itse syyllistä keksinyt. Toisaalta, mikään kirjan aikana ei suoraan mielestäni vihjannut objektiivisesti syylliseen ja lopusta puuttui "olisihan se pitänyt arvata"- fiilis.

Christien dekkarit ovat kuitenkin helppoa luettavaa tai kuunneltavaa ja en kadu tähänkään teokseen tarttumistani. Suuri osa viehätyksestä tulee myös vanhan ajan tunnelmasta, mikä ilmenee ihmisten dialogissa ja nykyajalle tarpeettoman hienotunteisena pönötyksenä. Pohdiskelin adjektiivia "hauskannäköinen", ja että uskaltaisikohan termiä käyttää oikeassa elämässä kohteliaisuutena. Voi olla, että sanomista tulisi.

Mainittakoon vielä avainhenkilöt, jotta voin joskus palata tähän tekstiin ja muistella kirjan tapahtumia. Salaperäinen ABC, kioskinpitäjän sukulaistyttö Mary Drower, kipakka Megan Barnard, mustasukkainen Donald Fraser, velimies Franklin Clarke, hollantilainen posliininukke Thora Grey ja turhantärkeä poliisimies Crome.

Luulen, että palannen vielä Christien teoksiin, mutta mielellään ottaisin yhden murhan tilassa, jossa epäiltyjen joukko on tarkkaan rajattu, johtolangat selkeästi eritelty ja jossa kaikki puhuvat omista syistään palturia sekoittaen pakkaa. Kuolema Niilillä ainakin otsikon perusteella sopinee toiveisiini. Ajattelinkin käydä lainaamassa teoksen äänikirjana kirjastosta, kunnes tajusin, että sehän on siellä CD-levynä. Kirjasto se on niin hidas käänteissään. Kuka ihme käyttää vielä Herran vuonna 2017 CD-levyjä. Ainakaan omasta taloudestani ei löydy yhtään laitetta, joka moisia museokapineita pyörittäisi. Laittaisivat vaan nettiin kaiken, niin säästyisi hyllytilaakin.