Min Kym ehti olla muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan aivan tavallinen korealainen pikkutyttö, kunnes kävi ilmi, että hänellä on musiikillisia lahjoja. Kun Min tarttui viuluun, hänestä tuli sillä hetkellä ihmelapsi. Millaista on elää lapsuuttaan viulu kädessä tietäen, että koko elämän tarkoitus on tulla huippuviulistiksi? Min Kymin tarina on stereotyyppinen, mutta kiinnostava kertomus ympäristön paineista ja vaikeuksista saada omaa ääntä kuuluviin viulun alta. Toisaalta se on kertomus ihmisen ja viulun välisestä rakkaudesta ja siitä miten nämä kaksi rakastavaista väkisin erotettiin toisistaan.
Ensimmäinen ajatus lukukokemuksen jälkeen on, että miten hitossa viulut ovat niin kalliita. Mitä parempi viulisti olet, sitä kalliimmaksi visiitit musiikkiliikkeeseen tulevat. Min Kymin urakehitys on ripeää. Lapsuus ja nuoruus menevät hieman sivu suun viulutreeneissä ja korealainen kasvatus ei oikein mahdollista omien mielipiteiden esittämistä. Toisaalta tyttö elää soittamisesta, se on hänelle kaikki, mitä maailmassa on. Konserttisalien koko kasvaa ja kun tulee aika hankkia parempi viulu, ei Stradivariusta vähäisemmät soittopelit tule enää kysymykseen. Min Kym löytääkin soittimen, jonka veroista ei toista ole. Tuo viulu on osa Min Kymiä, osa hänen persoonaansa. Tällaista soittimen ja soittajan välistä tiivistä suhdetta on vaikea täysin ymmärtää, jos asiasta ei ole omakohtaista kokemusta. Kyllähän itseltänikin kitaroita, ukulele, kiippari ja huuliharppu löytyvät, mutta suhteemme on lähinnä kunnioittavan ystävällinen.
Min Kymin viulu maksaa miljoona puntaa. Viulu varastetaan. Min Kym vaeltaa murheen alhossa seuraavat kolme vuotta. Hän lopettaa soittamisen, eikä näe tulevaisuutta muiden viulujen kanssa. Nainen kyllä yrittää jatkaa tilutteluaan halpisviulun (vain 250 000 puntaa) kanssa, mutta ei se ole sama asia. Lopulta viulu löytyy hämäräperäisestä huutokaupasta. Mutta se ei kuulu enää Min Kymille. Vakuutusyhtiö ja ihmiset, jotka eivät olisi ansainneet viuluvirtuoosimme luottamusta, vievät viulun varastojensa kätköihin. Tarina on yllättävän traaginen. Viulun ollessa kadoksissa Min Kym ehtii myös pohtia, kuka hän oikeasti onkaan.
Kirjan alkupuolisko soitto-opettajineen, viulutreeneineen ja anoreksioineen on hyvin kiinnostavaa luettavaa. Olisi ollut hienoa omistautua itsekin jollekin asialle yhtä kokonaisvaltaisesti, toki tilaa ei sitten mille muulle jääkkään. Loppupuolisko onkin hyvin surullinen ja tekee itselläkin oikein pahaa ajatella, että satoja vuosia vanha Stradivarius kulkee kelmien käsissä. Min Kymin haaveet pirstaloituvat ja kun tietää, että kyseessä on tositarina, naisen tunteet tulevat yllättävänkin iholle.
Itse teksti on aavistuksen kömpelöä ja itseään toistavaa, mutta kiintoisa aihe ainakin omasta mielestäni paikkaa nämä puutteet. Eräs asia toisaalta näin maallikkona mietityttää: oliko se viulu oikeasti niin tärkeä. Kuuntelin lukiessa jonkin verran viulun vingutusta, enkä kyllä kuollaksenikaan kuule suurta eroa kympin markettiviulun ja Stradivariuksen välillä. Lisäksi, klassisen musiikin esittäminen on itselleni hieman vieras asia. Kipaleet tulee soittaa prikuulleen niin kuin ne on kirjoitettu, eikä improvisaatiolle ole tilaa. Joskus yritän opetella nuoteista pianobiisejä, mutta niiden hinkkaus kyllästyttää hyvin nopeasti ja sormet haluavat kulkea omia yllätyksellisiä reittejään. Ehkä tätä lukiessa tajusinkin entistä selkeämmin, että minulle musiikki on ennen kaikkea luomista, ei niinkään esittämistä.
Hyvä kirja ja Min Kym on symppis. Olisi hauska kyllä kokeilla viuluakin joku päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti