Ken Follett - The Pillars of the Earth

Huh heijaa. Vihdoin se on ohi. Ostin tämän kirjan viime kesänä matkalukemiseksi toisella puolen maapalloa. Alku vaikuttikin ihan lupaavalta ja nautiskelin parisataa sivua nopeasti maisemien vaihtuessa ympärillä. Kunnes kirja eräänä päivänä varastettiin hostellini dormihuoneesta. Mysteeriksi jäi oliko syypää kenties katala siivoja vai joku röyhkeä huonetoverini. Olisivat vieneet rahat ja passit mieluummin. Mutta että kesken olevan kirjan. Aargh.

Kirjastosta löytyi kuitenkin apu hätääni. En oikein tiedä, mitä ajattelisin Follettista. Pidin Taivaan pilareiden eeppisyydestä ja keskiaikameiningistä. Katedraalit nousevat, kansa näkee nälkää ja kuninkaat kaatuvat. Huomio pyörii pienessä ydinporukassa, joka tarpeen tullen pyöräyttää myös mukuloita nousemaan uusiksi päähenkilöiksi kattamaan ne vuosikymmenet, jotka Kingsbridgen massiivinen rakennusurakka vaatii. 

Sankari- ja vihulaiskaarti on sekalainen sakki. Tom Builderin haave on rakentaa jotain suurta. Priori Philip haluaa taas kunnioittaa Jumalaa nostamalla Kingsbridgen entiseen loistoonsa. Jack on myös pohjimmiltaan raksamiehiä, mutta yleisnerokin kuvaisi miestä hyvin. Aliena on vannonut kuolevalle isälleen palauttavansa sukunsa kunnian ja aseman. William Hamleigh ja piispa Waleran heittelevät valitettavasti kapuloita rattaisiin, minkä ennättävät.

Henkilöt ovat kuitenkin hyvin ohuita loppujen lopuksi. Hyvikset erottaa pahiksista jo ulkonäöstä alkaen. Koko tuhatsivuinen eepos toistaa samaa kaavaa. Kaikki näyttää menevän hyvin, kunnes William saapuu ratsullaan aiheuttamaan ongelmia. Philip ystävineen keksii kuitenkin keinot kerta toisensa jälkeen. Välillä teksti ja juonenkäänteet tuntuvat lapsellisilta. On aina selvää, että kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Tulipalot, hirmumyrskyt ja yllätyshyökkäykset kenties hidastavat katedraalin nousemista, mutta se, mikä ei tapa, vahvistaa Kingsbridgeä.

En osaa sanoa juuta enkä jaata. Luin kuitenkin innokkaasti, koska halusin nähdä rakennuksen nousevan ja kuulla selitykset taustalla piileviin mysteereihin. Myös kansan kärsimys ja pienet yksityiskohdat sitä vastaan taistellessa oli mukavaa seurattavaa. Follettin mielikuvitukseton kielenkäyttö aiheutti kuitenkin pään pudistelua toisinaan. Pelimaailmasta lainatakseni tarina tuntui myös putkijuoksulta, johon oli scriptattu sekaan erilaisia episodeja ja välianimaatioita.

Follettilla on vielä paljon opittavaa kirjailijana, mutta aivan hakoteillä ei sentään olla. Tykkäsin pienin varauksin.

Ilmari Kianto - Punainen viiva

Kiannon Punainen viiva taitaa olla näitä äikänopettajien lemppareita. Ei kai ole kovin trendikästä sanoa näin, mutta kansankynttilöiden maku ei ole tässä tapauksessa ollenkaan paskempi. Tykkäsin puoliyllättäen kirjasta, vaikka se on vanhempi kuin äitini äidin äiti. 

Suomen syrjäisimmillä saloilla on köyhä meininki ja suurimpiin iloihin kuuluu kuppi kahvia kerran vuodessa. Internalioottiset tuulet kuitenkin puhaltelevat sosiali-rattisen aatteen nostellessa päätään ympäri maata. Ensimmäiset eduskuntavaalit lähestyvät ja punaisen viivan vetäminen kummassa karsinassa kuuluu lopettavan sorron yön, porvarien sikailun ja saavan köyhimmänkin pirtin pöydät notkumaan hunajata ja kermaa.

Topi ja Riika innostuvat myös ihmeellisistä uutisista ja salaa toivovat, silloin kun ainaiselta työltään ennättävät, että heidänkin lapsensa vielä saavat yllensä puhtaan paidan ja jalkaan kengät.  Kianto kirjoittaa elävästi ja vivaihteekkaasti. Pariskunnan sanailu on jäyheän pörsyvää perisuomalaiseen tapaan ja sitä seuraa ilolla. Luontoa kuvataan myös kernakkaasti ja päätapahtumien laitamilla saamme kuulla esimerkiksi russakoiden, hurttien ja karhun mielipiteitä maailman menosta. 

Loppu on kyllä aika karu ja sydänalaa meinasi oikein kylmätä viimeisten sivujen aikana. Pirtin akkunassa on vain yksi lasinen ruutu, mutta turhaa sitäkään on tuijottaa - temokratiaa ei näy ja kuulu.  

Pidin ja suosittelen. Yleisivistävää, kaunista, hauskaakin ja kaikinpuolin laadukasta suomalaista kirjallisuutta.

Douglas Adams - The Restaurant at the End of the Universe

"There is a theory which states that if anyone discovers exactly what the Universe is for and why it is here, it will instantly disappear and be replaced by something even more bizarre and inexplicable. There is another theory which states that this has already happened."

Linnunrata-saaga jatkuu universumin saloja selvitellessä. Kuten matkat yleensä, tämäkin on täynnä mutkia. Vogonien yllätyshyökkäys sattuu harmittavasti samaan aikaan, kun Heart of Goldin keskustietokoneen kapasiteetti on varattu teen keittämiseen. Monien kinkkisten käänteiden jälkeen nälkä yllättää sankarimme ja lähin ruokapaikka (paikassa, mutta ei ajassa) sattuu olemaan Maailmanlopun ravintola. Miten mainio konsepti! Hyvää ruokaa, kevyttä musiikkia, ikkunoista avautuva näkymä maailmankaikkeuden tuhoutumiseen ja mikä parasta - pöytävarauksen voi tehdä jälkikäteen.

Suurin ongelma aikamatkailussa ei ole suinkaan vahingossa tuleminen omaksi isäkseen tai äidikseen, sillä kyllähän avarakatseinen ja tasapainoinen perhe suurempiakin ongelmia pystyy selättämään. Vaikeinta on kielioppi. Futuureista ja imperfekteistä ei ole paljon hyötyä, vaan monimutkaisempia rakenteita tarvitaan. Arthur ja Ford eksyvät ajan pyörteisiin ja päätyvät esihistorialliseen Maahan seuranaan sekalainen joukko parturikampaajia, markkinointipäälliköitä ja johdon konsultantteja. Tulen tai pyörän keksiminen ei tunnu onnistuvan näiltä B-luokan kansalaisilta (tiedemiehet ja muut suurmiehet ovat A-luokkaa ja ihmiset, jotka tosiasissa tekevät jotakin kuuluvat C-luokkaan). Toivosta ollaan jo luovuttu, kunnes yllättäen Scrabble-pelin lomassa laudalle muodostuu sattumalta maailmankaikkeuden perimmäinen kysymys: "Mitä tulee, kun kertoo kuuden yhdeksällä?"

Erittäin nautinnollista luettavaa kerrassaan. Tapahtumat vaikuttavat kenties sekavilta, mutta Linnunradan käsikirja liftareille auttaa hahmottamaan kokonaisuutta. The Guide is definitive. Reality is frequently inaccurate. Adamsin mielikuvitus kiertää täysin omia ratojaan. Hän nauraa iloisesti ihmisen pienuudelle. On mahdoton tehtävä edes yrittää valita parhaita kohtia, mutta koetan silti. Suuren profeetta Zarquonin toisen tulemisen kirkko saa viimein vastauksen pitkälle odotukselleen, kun messias viimein ilmestyy lopunajan ravintolaan - valitettavasti aavistuksen liian myöhään. "Er, how are we for time?" he said. "Have I just got a min-" And so the Universe ended. Toinen esimerkki liittyy matkustajakoneeseen, jonka lähtö on viivästynyt planeetan sivilisaation tuhon vuoksi ja erityisesti siksi, että koneesta puuttuu lautasliinat, joita ilman se ei voi sääntöjen mukaan startata. The statistical likelihood is that other civilizations will arise. There will one day be lemon-soaked paper napkins. Till then there will be a short delay. Please return to your seat.

Erinomaista, kerrassaan erinomaista.

Richard Dawkins - The Blind Watchmaker

"The children of Israel, according to the Exodus story, took 40 years to migrate across the Sinai desert to the promised land. That is a distance of some 200 miles. Their average speed was, therefore, approximately 24 yards per day, or 1 yard per hour; say 3 yards per hour if we allow for night stops."

Liika on liikaa, mutta toisaalta parempi liikaa kuin liian vähän. Tässä päällimmäiset tuntoni päädyttyäni jälleen kerran ihmettelemään elämän monimuotoisuutta Richard-sedän kanssa. Tuntuu vain, että Dawkinsin tyyli ja tarinat alkavat olla niin tuttuja, että alkuihastus on päässyt hieman lakastumaan. Niin kai tosin käy kaikissa suhteissa ja tilalla on vaihe, jossa toisessa alkaa huomaamaan vikoja ja löytämään luurankoja komeroista. Kenties näin on hyvä - olisikin epäilyttävää, jos eläintieteilijältä ei löytyisikään kasakaupalla pölyttyneitä fossiileja kaappien kätköistä. 

Sokea kelloseppä on analogia evoluutiolle, joka jollain ihmeen keinolla onnistuu luomaan yksinkertaisesta monimutkaista silmät ummessa. Sattumasta ei ole kysymys, vaikka joku näin saattaisikin erehtyä äkkivilkaisulla luulemaan. Vanhaa asiaa Dawkins tosiaan kierrättää häikäilemättä, mutta löytyy Kellosepästä paljon uutta ja mielenkiintoistakin. Jännittävimmästä päästä on esimerkiksi miehen tehtailema tietokoneohjelma, jonka tulosteiden kompleksisuus yllätti luojansakin. Lisäksi kappale taksonomiasta opetti uutta. Olenkin miettinyt, miksi kirjahyllyä järjestellessä tuntuu aina siltä, että jokin kirja ei halua tulla luokitelluksi.

Niistä luurangoista. Dawkins käyttää todella paljon vertauskuvia, jotka yksinkertaistavat ja helpottavat asioiden ymmärtämistä, mutta mahdollisesti johtavat toisinaan harhaan. Mies kyllä varoittaakin juuri tästä ja tuntuu pitävän huolen siitä, että kaikkien osapuolien näkökulmat esitetään loogisesti ja totuudessa pysyen. Dawkins on niin taitava argumentoija, että se kääntyy melkein heikkoudeksi. Voisin hyvin kuvitella hänen pystyvän todistamaan maan litteäksi ajatusleikkiensä avulla. Siksi lukijan olisi hyvä muistaa ajatella välillä itsekin, eikä vain nautiskella Dawkinsin ajatuksenjuoksusta.

Tällä kertaa uskovien tylytys jätetään vähemmälle, vaikka rivien välistä lukien tuntuukin siltä, että Dawkins vain hädin tuskin saa pidettyä kielensä kurissa. Ehkä tässä kahden osapuolen päättömässä vihanpidossa parasta onkin saada seurata sivusta, kun aitaa kaatuu. Toisaalta, onhan niitäkin, jotka eivät voi kuvitella parempaa viihdettä, kuin ydinsodan katsominen televisiosta popcornin ja limulasin kera. Tuntuu siis siltä, että olen lukenut toistaiseksi tarpeeksi Dawkinsia. En lupaa, enkä vanno kuitenkaan mitään jatkon suhteen. Ihminen harvoin tekee tai lukee sitä, mikä hänelle olisi tarpeellisinta.
 

Douglas Adams - The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

"One of the major difficulties Trillian experienced in her relationship with Zaphod was learning to distinguish between him pretending to be stupid just to get people off their guard, pretending to be stupid because he couldn't be bothered to think and wanted someone else to do it for him, pretending to be outrageously stupid to hide the fact that he actually didn't understand what was going on, and really being genuinely stupid."

Minua kummastuttaa, miksi en ole koskaan saanut luettua Linnurata-trilogiaa (viisiosaista sellaista) loppuun. Pääsin viimeksi muistaakseni kakkoskirjan loppupuolelle. Nyt on taas aika yrittää. Ensimmäinen osa oli ainakin juuri niin hauska ja epätodennäköinen kuin muistelinkin.

Tarina alkaa Arthur Dentistä, jonka taloa ollaan purkamassa moottoritieliittymän tieltä. Pian käy kuitenkin ilmi että Maata odottaa tuho samasta syystä - ainoastaan galaktisessa mittakaavassa. Purkumääräykset ovat olleet nähtävillä Alpha Centaurin rakennusvirastossa 50 vuotta, joten maan kansojen on turha näytellä yllättynyttä. Arthur onnistuu kuitenkin liftaamaan pakoon ystävänsä Ford Prefectin ja uskomattoman sattuman avulla (tapahtuman todennäköisyys on 1/2^276709). Hämmentäviä käänteitä on luvassa, kun Arthur, Ford, galaksin kaksipäinen presidentti Zaphod Beeblebrox, kaunis Trillian ja masentunut robotti Marvin matkaavat ympäri universumia.

En tiedä, mistä pidin eniten. Absurdit mittakaavat tavoittavista tilanteista, Adamsin taidokkaasta kerronnasta, maailmankaikkeuden salaisuuksien paljastamisesta vai näsäviisastelevasta, mutta hämmästyttävän älykkäästä huumorista? Teoksesta irtoaisi varmaan satoja lainauksia. Tunnetuin nippelitieto kirjasta lienee varmaan vastaus elämän, universumin ja kaiken perimmäiseen kysymykseen, joka on - SPOILER ALERT - 42.

Adamsin tyyli on omalaatuinen ja kutkuttava. The ships hung in the sky in much same way that bricks don't. Mies ammentaa paljon nörttien ja nörtinmielisten populaarikulttuurista. There's an infinite number of monkeys outside who want to talk to us about this script for Hamlet they've worked out. Välillä meininki on muuten vain hämmentävää, esim. Jumalan argumentoidessa itsensä olemattomaksi tai kaskelotin eksistentiaalisessa pohdinnassa niiden muutaman hetken aikana, jotka sijoittuvat sen olevaiseksi ilmestymisen ja planeetan pintaan iskeytymisen välille. Robotti laskee 597 tuhatta miljoonaa lammasta sekunnissa ennen nukahtamistaan ja vihamielisten muukalaisten sotaretki Maahan päättyy mittakaavavirheen vuoksi ikävästi - pieni koira syö koko laivaston. 

Linnunradan käsikirja liftareille ei tosiaan ole yksi parhaiden lukemieni kirjojen listalle kuulumattomista teoksista. Toivon vain, että saisin luettua sarjan läpi tällä kertaa. Hämärissä muistikuvissani meno muuttui tarinan edetessä aavistuksen levottomammaksi, jos tämä on ylipäätään edes mahdollista. 

Tommi Liimatta - Sivuhistoria

"Luonnonvalinta karsii sopeutumattomat
He joutuvat ammattikouluihin
Baby, baby, kuule minun kutsuni
No en mä sulle puhunu, mä puhuin sun serkulle"

Sivuhistoria on kirjanen Liimatan levyttämättömiä sanoituksia vuosilta 1987-2007. Näin näppituntumalla arvioituna varhaisimmat veisut ovat siis noin 10-vuotiaan Tommin kynästä. Kehityksen kaarta ei voi olla havaitsematta. Alun loppusointuinen ja simppeli riimittely vaihtuu hiljalleen vaikeammin seurattavaksi ajatusryöpyksi. Välillä riveiltä pomppaa esiin tuttuja lauseita, jotka on irroitettu alkuemostaan ja julkaistu jossain toisessa kontekstissa, osana muita kappaleita. Liimatta kertookin toisinaan palaavansa inspiraation puutteessa vanhoihin sanoituksiinsa, kuin koira oksennukselleen.

Sanoituksista on kyse, mutta en oikein tiedä, mikä erottaa ne runoista - jos mikään. Tästäpä päästäänkin siihen, miten niitä kuuluisi lukea. Päässään laulalamalla vai kuten runonlausuntakilpailussa elehtien ja älähdellen? Koska en tiedä runoista yhtään mitään, toteutin tahtomattani ensimmäistä vaihtoehtoa. Varsinkin jos biisin nimessä oli "rock" tai "blues", ei melodista lukemista voinut estää. Toisaalta Liimatan sävellykset ovat tunnetusti musiikin traditioiden reunamaita koluavia, minne mielikuvituksellani ei ole asiaa. Siksi pelkäänkin, että tietämättömyys siitä, millainen sointu minkäkin sanan taakse alunperin kuuluu, kenties hävitti osan tunnelmasta.

"Jeesus oli neekeri, toisin vain väitetään
Jeesus oli kalju mies, niin parraton"

Sanoitusten aiheet vaihtelevat folioon käärityistä vauvojen päistä nilviäisiin. Voimakkaasti erottuu myös nuoruuden palo tyttöihin, joskin puettuna usein lähes tunnistamattomaksi. Liimatta tuntuu poimivan ympäristöstään paljon lauluihinsa. Välillä elämä onkin miehen mukaan näyttäynyt pelkästään laulujen lähdemateriaalina. Jotenkin kouraisevia ovat lapsuuden keskusteluista syntyneet ajatukset, esimerkiksi kuinka isommat pojat uskottelevat nuoremmille kerrostalon seinään piirrettyjen kasvojen olleen maalattu tapetun lapsen verellä. Tai kuinka suuren kiven alta on kerrottu lähtevän tunneli, jossa on on puolen metrin välein pino pornolehtiä. 

Paljon on viittauksia hahmoihin, jotka eivät selittämättä avaudu satunnaiselle lukijalle, kuten Söödön Mika, joka on poimittu rekka-auton oveen painetusta tekstistä. Biisi Enenerna on taas saanut alkunsa ruotsin tunnilta en-sukuisten sanojen taivutussäännöistä. Teksteistä löytyy myös paljon Beatlesin, Juicen tai muiden artistien sanoituksia väänneltynä sellaisiksi, että niitä tuskin alkuperäisteosten tekijätkään tunnistaisivat omikseen. Tämän kaiken tiedän vain siksi, että Liimatta kommentoi sanoituksiaan lyhyesti ja antaa avaimia oikeintulkitsemiseen. Näitä selosteita olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Lopussa on pari mielenkiintoista näkökulmaa säveltämiseen ja äänittämiseen, sekä käsittämätöntä korkeammassa mielentilassa suollettua puhdasta ajatuksen lentoa, josta ei ottaisi selvää Liimatan äitikään. Parasta antia kirjassa onkin sen peittelemättömyys. On jännittävä kurkata taiteilijan sensuroimattomaan ajatusmaailmaan. Neroutta vai hulluutta - vaikea sanoa.

"Kaikki mitä mulle tapahtui vuoden aikana
sen mä kerroin serkulle minuutissa
Ei tajunnut mitään, hän puisti päätään"

Suzanne Collins - Mockingjay

"Are you, are you
Coming to the tree
Wear a necklace of rope, side by side with me."

Kuten jo aiemmin ounastelinkin, Nälkäpeli-trilogian päätösosassa ei enää itse pelejä nähty, vaan vallankumous. Sota on brutaalia ja jengiä kuolee reippahasti puolin ja toisin. Katniss on kokenut kovia, elämän ja kuoleman kysymykset eivät jätä häntä rauhaan hetkeksikään. 

Niin se vaan Capitoli kaatui sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Mutta iloisempiakin loppuja on nähty. Paluuta entiseen ei ole. Olen oikeastaan aika järkyttynyt. En niinkään satojen taisteluissa kuolleiden (edes niiden lapsukaisten) puolesta, en Primin kohtalosta (no okei ehkä vähän), enkä maailman pahuudesta. Vaan siitä, että loppujen lopuksi Katniss valitsi Peetan!

Peetan. Kliseisen hyviksen, jossa ei ole särmän särmää. Ei mitään persoonallisuutta. Naiset ovat pilanneet maailman. Valinta tuntuu niin epäreilulta Galea kohtaan. Galessa ei ollut mitään vikaa. Ehdinkin jo kuvitella kirjan päättyvän siihen, että pähkähulluuden partaalla surffaileva Katniss metsästelee yksin District 12:n metsissä, tapaa Galen, he eivät vaihda sanaakaan, vaan metsästävät yhdessä koko päivän, ja lopun elämäänsä. Mutta ei. Katniss valitsee kakkupojan.

Oikeastaan, nyt kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei kyseessä ehkä olekaan mikään Katnissin valinta. Junamatkalla kotiin Katniss sanoo Haymitchille, ettei hän halua tietää, kuka poikaystäväehdokkaista olisi kenties tulossa kotiin ja kuka ei. Eli vallankumoustaistelijallemme oli periaatteessa ihan sama, kuka sieltä tulee. Ei hän rakasta kumpaakaan, vaan tarvitsee itselleen vain miehen, jota piinata oikutteluillaan. Peeta ja Katniss ovat kyllä melkoinen pariskunta: toinen kärsii karmeista painajaisista ja toisen tekee välillä mieli tappaa kumppaninsa. Pyh ja pah. Gale, olet ikuisesti meidän kaikkien joskus friendzonetetuiksi joutuneiden poikamiesten sydämissä!

Äänestys kostonälkäpelien järjestämisestä oli aika dramaattinen. Kyllä-vastauksia tuli aavistuksen enemmän kuin mihin olin varautunut. Ehkä Katnissin ääni oli vain hämäystä Coinia varten. Tuskin kisoja koskaan pantiin käytäntöön. Tahdon kuitenkin uskoa, että kaikki äänestivät omatuntonsa mukaan, mikä johtaa siihen, että Haymitch, Katniss ja eivät loppujen lopuksi olleet Snowia parempia. Tappaminen on oikeutettua hyvän asian puolesta tällä logiikalla. Oikeastaan koko kirjasarja pohtikin juuri samaa teemaa.

Kokonaisuutena pidin kuitenkin trilogiasta kovasti. Sen maailmasta, sen hahmoista. Aavistus nuortenkirjamaisuutta ei häiritse, pohdiskeltavaa riittää myös aikuismaisempaan makuun. Pieni haikeuden tunnehan tässä tulee, kuten aina silloin, kun hyvä tarina on ohi. Ei enää Nälkäpelejä.