Kari Enqvist - Ensimmäinen sekunti

Suomessa ei ole kovinkaan montaa julkkisfyysikkoa, mutta Kari Enqvist on yksi heistä. Mies on kai kovan luokan professoreitakin, mutta ainakin minulle tuttu kansantajuisesti kirjoitetuista fysiikkaa ja filosofiaakin käsittelevistä kirjoistaan. Sattumalta törmäsin Ensimmäiseen sekuntiin kirjastossa ja olipahan mukava lukukokemus kerrassaan!

Aiheena on maailmankaikkeuden alkuhetket, kirjaimellisesti sen ensimmäinen sekunti. Tuohon sekuntiin mahtuukin jos jonkinlaista partikkelien kimmahtelua. Pakko myöntää ihan rehellisesti, että vaikka kuinka haluaisin profiloitua tiedefaniksi ja jostakin jotakin tietäväksi, niin kyllä nyt liikutaan niin abstraktissa maailmassa, että oivaltamisen ja ymmärtämisen sijaan Enqvistin juttujen lukeminen aiheutti lähinnä ihmettelyä ja ihastusta. Vaikka fysiikka on koulutiellä ollut aina lähellä sydäntä, on vain hämmästeltävä niiden työtä, jotka sitä oikeasti osaavat.

Enqvist käyttää vertauskuvia välillä niin lennokkaasti, että kärryiltä putoaa väkisinkin. Avaruus on esimerkiksi rypistynyt kumimatto, joka venyy ja paukkuu, ja jokin merkittävä rooli sen synnyssä on myös Salpausselän huipulla latua pitkin lykkivällä maastohiihtäjälläkin. Vaikka tottahan sen ymmärtää (ja Enqvist myöntää sen itsekin), että metaforilla ei pötki pitkälle näissä asioissa - ainoa kieli, jolla tämä tarina voitaisiin harhaan johtamatta kirjoittaa, on matematiikka.

Mutta hienoa tätä oli lukea, tällaisia kirjoja tarvitaan. Aina välillä sitä huomaa kääntäneensä katseensa maahan, ja murehtivan vaikka työasioita tai ihmisten välisiä suhteita. Ensimmäinen sekunti on niitä kirjoja, joka saa lukijan nostamaan katseensa kohti tähtiä ja asettamaan omat huolensa perspektiiviin. On uskomaton juttu, että maailma on sellainen kuin se on, ja vielä uskomattomampaa on se, että ihminen pystyy sitä katsomalla ja mittaamalla tietämään, mistä tämä kaikki sai alkunsa.

Taustalla soi hiljalleen kitaramusiikki, kirjoitan tätä blogitekstiä, on myöhäinen ilta...ja jotenkin minulla on levollinen olo. Miljoonat neutriinot syöksyvät joka sekunti lävitseni kuin olisin lasia, mutta mitäs pienistä. Kulahtanut nojatuolini, vesilasi pöydällä, läppärini, spotify-mainokset, minä itse - kaikki tämä on vain pienen pienten hiukkasten hienostunutta ja rytmikästä värähtelyä ja tanssia keskenään. Mykistävää.

Italo Calvino - Näkymättömät kaupungit

Marco Polo ja Kublai-kaani vaihtavat illan lempeästi hämärtyessä ajatuksia Marcon matkoilla kohtaamista kaupungeista. Miehet eivät puhu samaa kieltä, mutta käsimerkit, shakkilauta, lukuisat matkamuistot ja hiljaisuus välittävät viestiä. Ehkä tärkeintä ei olekaan ymmärtää yksityiskohtia, missä kadunkulmassa oli mylly ja olivatko laskelmat korkonkiskurien tilikirjoissa oikein. Mielikuvituksella pääsee jo pitkälle, pitää vain kuvitella epätodennäköisin kaupunki ja vähitellen muuttaa sitä todennäköisemmäksi pala kerrallaan - jossain pisteessä väistämättä tulee ylittäneeksi rajan, jolloin kaupunki on niin todennäköinen, että sen on pakko olla olemassa.

Kaupungit, joista Marco tarinoi, ovat kaikki keskenään samanlaisia tai ehkä sittenkin hyvinkin erilaisia. Kaikki riippuu siitä, mistä suunnasta kaupunkia katsoo. Penthesileaan tullessa ei ole varma, mistä kaupunki oikein alkaa, horisontissa erottuu korkeampia rakennuksia, mutta niitä lähestyessä huomaakin jo menneensä ohi. Entä jos kaupungista ei pääsekään koskaan ulos, vaan sen esikaupungit jatkuvat jatkumistaan, milloin voi sanoa olevansa ulkopuolella? Andria on taas suunniteltu taivaankappaleiden ratojen mukaan. Itse asiassa se jäljittelee todellisuutta niin tarkasti, että jos kaupunkiin rakennetaan vaikkapa myymälä bambuista, näkyy muutos myös taivaalla, esimerkiksi tähden punasiirtymänä tai supernovana.

Perinthia noudattaa jumalallista rakennekaavaa. Kylä on kuitenkin rappiolla ja täynnä epätoivoa. Joko kaavaa ei noudatettu tarkasti tai sitten jumalallinen suunnitelma onkin jotain muuta kuin on oletettu. Argia on muuten kuin mikä tahansa kaupunki, mutta siellä, missä tavallisesti on ilmaa, onkin Argiassa maata. Paljon liikettä ei näy savella täytetyillä toreilla ja kujilla, joskus öisin saattaa kuulla kaukaa oven kolahduksen. Eusapiassa maan alla on sen täydellinen kopio, jonne kuolleet viedään jatkamaan askareitaan ajan tullessa. Sofroniassa on täysimittainen sirkus vuoristoratoineen, karuselleineen ja hattarakojuineen. Karavaanin täytyy kuitenkin ajoittain jatkaa matkaansa. Tällöin pankit, sairaalat, virastot ja museot puretaan rekkoihin ja ne viedään pois. Sofronialaisten ei auta kuin odottaa huvipuistossaan karavaanin paluuta, jotta normaali elämä voisi taas jatkua.

Näkymättömät kaupungit on diippiä ja tripauttavaa settiä. Unenomainen hämy leijailee hiljakseen kansien välissä. Minut teos onnistui pysäyttämään. Kysymyksiä kirja nostatti: mitä on näkeminen, kokeminen, oleminen. Mieleen myös tulvi muistoja omilta matkoiltani, salaiset portaat kirsikankukkapuiden alla, hämähäkinseitit temppelin portilla, silta tyhjyyteen, vanha mies ja koira, hiljainen ranskalaistyylinen kylä keskellä viidakkoa...tulee kaihoisa fiilis näitä miettiessä. 

Tätä kirjoittaessani istun parvekkeella ja katselen kotikaupunkini ylitse. Tunnen sen toisaalta niin tarkasti, jokaisen puiston ja risteyksen. Sittenkin se on minulle kuin arvoitus. Suonette anteeksi, nyt poistun keskustaan ja yritän katsoa kaupunkiani uusilla silmillä. Jospa se paljastaisi itsestään muutakin kuin sen mitä luulen näkeväni. Calvinokin viittaa tähän: ei ääni ole se määrittävä tekijä - vaan korva.

Italo Calvino - Koko kosmokomiikka

Luin Calvinon Kosmokomiikan vuosia sitten ensi kerran. Pidin siitä kovasti. Nyt oli sopiva hetki tarttua opukseen uudemman kerran. Tällä kertaa kyseessä oli Koko kosmokomiikka, joka on ilmeisesti (tai ainakin annan itseni niin ymmärtää) aavistuksen laajempi teos ja sisältää joitakin lisättyjä tarinoita.

Sattuman oikusta lukuprosessi erosi hieman tavanomaisesta peiton alla käpistelystä. Ensimmäiset sata sivua istuskelin kirjaston semipehmeällä penkillä, seuraavat sata paikallisen reggaebaarin kulmassa olutlasin kera ja loput olohuoneen sohvalla teekupponen kädessä. Oli hauska lukea "julkisesti". Kuvittelin hetken olevani äärimmäisen sivistynyt ja intellektuelli taiteen suurkuluttaja, joka on niin sinut itsensä kanssa, että uppoutuu mieluummin fiktiivisiin ulottuvuuksiin kovan todellisuuden sijasta. Muut ihmiset tosin varmaan miettivät päinvastaista: "ei hele mikä snobi".

Itse kirja on toki aivan uskomattoman hyvä. Olento Qfwfq on kokenut kaikenlaista. Hän oli paikalla singulariteetissa, todistamassa kalojen nousua maankamaralle ja katselemassa kuutamoa silloin kun kuu vielä kiersi niin lähellä maata, että sitä saattoi koskettaa tikkaiden avulla. Vaikka olosuhteet ovat välillä kuumia, kylmiä, kivisiä tai olemattomia, eniten päänvaivaa Qfwfq:lle tuottavat aina naiset. Calvino loihtiikin asetelmasta taianomaisia hetkiä, joissa yhdistyy kova tiede ja filosofia mitä kauneimmilla tavoilla.

Ennen kaikkea kohtaloihin on helppo samaistua, vaikka lukijalla ei olisikaan omakohtaista kokemusta stratosfäärin ulkopuolelta. Kyllähän jokainen meistä on pudonnut pitkin yhdensuuntaista suoraa rinnan ihastuttavan tytön kanssa tietäen, että suorat eivät voi koskaan leikata toisiaan. Tai tehnyt jotain typerää ja tuskaillut, miten nopeasti tieto leviää suusta suuhun tai Calvinon tapauksessa galaksienkin yli miljardien vuosien aikaviiveellä.

Rakastan Calvinon tapaa puhua samassa lauseessa mustista aukoista, atomeista ja sieventymättömistä polynomeista arkisten asioiden, kuten raitiovaunupysäkeiden, autonromujen ja pyykkinarujen kanssa. Kirja muistuttaa siitä miten rajaton ihmisen mielikuvitus onkaan. Sitä pitäisi vain muistaa käyttää. Koko kosmokomiikka saa lukijan useasti uppoutumaan ajatuksiinsa katse lasittuneena tyhjyyteen. 

Galaksit räjäyttävää!

Ernest Cline - Ready Player One

Ready Player One on nörttien kirja. Se tursuaa viittauksia 80-luvun videopeliklassikkoihin ja on tarinaltaankin yhtä isoa videopeli koko teos. Juoneltaan se muistuttaa nuorten kirjallisuutta. Onkin vaikea sanoa, kenelle Cline on tämän ennen kaikkea tarkoittanut: kasarinostalgiassa piehtaroiville aikuisille, nykynuorille (jotka, missaavat suurimman osan viittauksista) vai syrjäytyneille oman elämänsä lvl 99 paladineille.

Itse kuulun johonkin näiden kohderyhmien välimaastoon. Kirjan ensikappaleet imaisivatkin minut mukaansa kunnolla. Dystopinen maailma 2040-luvulla, jossa virtuaalitodellisuus on monelle ainoa pakokeino karua elämää. OASIS on massiivinen simulaatio - jonkinlainen sekoitus morppia, kahdeksankymmentäluvun pop-kulttuuria, somea ja nettikauppoja. Kuin totta, mutta parempi resoluutio. OASIS:ssa ylipainoinen akneinen hikikomori voi olla maankuulu FPS-tähti, prostituoitu tai yliopistourheilija.

Jos mietitään tätä päivää, niin Clinen kuvailema virtuaalitodellisuus ei ole kovinkaan kaukainen ajatus. Miljoonat ihmiset tänäkin päivänä rakentavat identiteettinsä pitkälti internetin kautta. Onkin hyvin mielenkiintoinen kysymys, onko elämä virtuaalisesti jotenkin oleellisesti huonompaa kuin IRL. Kukkahattutädit toki päivittelevät, että "pois sieltä koneiden äärestä, menkää ulos leikkimään", mutta onko tällaiselle puheelle paljoakaan perusteita, kun kaivelee hieman pintaa syvemmältä. Jos ihmisiltä nyt vietäisiin netti, tuskin moni tietäisi, miten vapaa-aikansa käyttäisi. Nettiriippuvuus ei ole sairaus, vaan ihmisen luonnollinen olotila.

Tykkäsin kovasti Ready Player Onesta. Osittain se on vähän kankea ja viittauksetkin menevät aavistukset liian kauas historiaan omalla kohdalla. Silti aihepiiri, idea ja tunnelma ovat kunnossa. Tämmöistä lisää, kts!

Sami Lopakka - Marras

"Haben sie hiben haben hevonvitun munahumppaa?"

Riekin Täältä Pohjoiseen -muisteloiden innoittamana lääkitsin metallinnälkääni Sami Lopakan Marraksella. Lopakka oli Sentencedin kitaristi ja sanoittaja. Marras on käytännössä kertomus bändin kiertuefiiliksistä Euroopassa. Kirja on fiktiivinen romaani, mutta sen, kuinka paljon tapahtumista on totta ja kuinka paljon keksittyä, tietävät vain muusikot itse.

Totta vie, esikuvista ei voinut erehtyä. Marraksen ytimessä on muhoslainen metallibändi, joka haastaa Oulun murretta ja läträä alkoholin ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Viisikon matka halki Euroopan on hyvin synkkää jaakobinpainia. Viina, hiki, ripuli, oksennus, tupakka, persvaot, veri, tuhka, pelko, lääkkeet, kusi, paska ja kuolema sekoittuu hirvittäväksi myrkyksi, jota on kuitenkin pakko ottaa päivittäin pysyäkseen järjissään. Ahdistus on käsinkosketeltavaa. Valon säkeet häivähtävät vain hyvän keikan kliimaksin hetkellä ja tekstiviesteissä kotiin, muuten miesten maailma on sysimusta. Ainoa suunta on alaspäin.

Päähenkilö Hautamaa pelkää katsoa peiliin. Painajaiset keikkabussin makuuarkussa käyvät kaupunki kaupungilta kamalammiksi. Ajatukset ovat kaukana pohjoisessa, jossa miehen vaimo on viimeisimmillään raskaana. Pulloon tarttuminen helpottaa hetkeksi, mutta seuraava päivä on vain entistä pahempi. Hautamaan rinnalla itseään tuhoon syöksevät enemmän tai vähemmän jokainen, erityisesti Hautamaatakin vakavammin alkoholisoitunut lead-kitaristi Korpisuo ja puolihullu laulaja Raunio. Kaverille on vaikea antaa auttavaa kättä hädän hetkellä, kun oma jalkakin on puoliksi haudassa. Jokainen on lopulta vastuussa itsestään.

Vaikka Marras onkin synkeää korpivaellusta, pursuaa se toisaalta rajua huumoria. Murteella lauotut dialogit osuvat naulan kantaan ja kuvastavat upeasti juntihkojen pohjoispohjalaisten tylyä luonnetta. Toisaalta taas oululainen ei puhu jos sillä ei ole asiaa, minkä kansainväliset soitto- ja roudarikollegat ottavat usein puhtaana vittuiluna. Jotenkin ihmeen kaupalla tappeluiden, riitojen ja haistatteluiden alta Lopakka näyttää, että vaikka ulkokuori on kova ja totinen, ovat miehet tosiasiassa herkkiä ja haavoittuvaisia.

Krapulan lomassa vilisee myös eurooppalaista kulttuuria Eiffel-tornista tartar-pihveihin. Kielimuuri tuottaa välillä hauskoja hetkiä, varsinkin silloin kun kuulijakumppani ymmärtääkin jupinasta enemmän kuin oli tarkoitus. Sivuhenkilöt ovat myös laatutavaraa. Kiertuemanageri Bobo, kuski Pystyhymy, Matti Nussi, äänimies Eero, tumma köpö...monenlaista veijaria pyörii lavan takana. Lempinimiltä ei voi välttyä, vaikka lempi leiskuukin usein irvokkain tavoin.

Marras onkin huikea kirja. Kännisekoilun alla on tarina yksinäisestä ihmisestä, joka koskettaa, ahdistaa ja naurattaa samanaikaisesti. Hyppäänkö, vai enkö hyppää. Kun vielä bändi on itselle tärkeä ja soittajat niin tuttuja, kuin ne musiikin ja keikkojen kuuntelun kautta voivat olla, nousee Marras kyllä hyvin korkealle arvoasteikollani. Ei mittään itsemurhahommia?

Randall Munroe - What If?

"What is the farthest one human being has ever been from every other living person? Were they lonely?"

Randall Munroen What If?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions taitaa olla voittanut joitakin tietokirjapalkintoja tänä vuonna. Epäröin hetken, että kannattaakohan tätä lukea vai onko meno liian yliampuvaa. Ilokseni voin sanoa, että kyllä kannatti. Vaikka absurdeihin sfääreihin mennäänkin, on taustalla kivenkovaa fysiikkaa, matematiikkaa ja kemiaa. Paljon uutta tuli taas opittua.

Munroe on entinen NASAn työntekijä ja sarjakuvataiteilija. Taustansa ansiosta mies pystyy syvällisten analyysien lisäksi kuvittamaan ajatuksiaan hauskalla tavalla. Hän pitää samannimistä blogia, johon lukijat voivat lähettää kysymyksiään. Kirja onkin enimmäkseen vain kooste blogin parhaista paloista. Kysymykset vaihtelevat tähtitieteellisistä ruohonjuuritasolle. Onko mahdollista itkeä niin paljon, että kuivuu? Mitä jos kaikki maailman ihmiset hyppäisivät samanaikaisesti? Mitä tapahtuisi, jos tekisi tiilistä alkuaineiden jaksollisen järjestelmän siten, että jokainen tiilistä olisi tehty alkuaineesta, jota se edustaa taulukossa. Viimeisin kysymys on yksi lemppareistani. Siihen asti menee ihan hyvin kunnes tullaan fluoriin. Lopputulos onkin sekoitus myrkyllistä savua, liekkimerta, ydinräjähdystä ja tappavaa säteilyä.

Munroe kirjoittaa hauskasti ja viljelee paljon viittauksia populäärikulttuuriin. Suomikin mainitaan (torilla tavataan!). Jos maapallo lopettaisi yhtäkkiä pyörimisen, olisi Helsingin tunneliverkostot hyvä paikka odotella tuulen laantumista. Suosittelen kaikille tieteen ystäville lämpimästi. 

Matti Riekki - Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

"Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes Oulun pojan erektio."

Sentenced on olennainen osa nuoruuttani. Olen kuitenkin sen verran vähäikäistä sorttia, että havahduin bändin ylivoimaisuuteen vasta poikien jo lapioidessa kuoppaa arkullensa. Yksi livekokemuskin löytyy: hautajaiskeikalle en päässyt, koska se oli K-18, mutta edellisenä päivänä järjestettiin ikärajattomat ruumiinvalvojaiset. Oikeastaan se olikin ensimmäinen keikka jossa ikinä olin, ellei sitten jotain Aikakonetta tai Risto Järvenpäätä lasketa. Hyviä muistoja, tupakansavulla kyllästetty Club Teatria, mustaa fanikansaa ja kaveri tilasi tiskiltä tuopillisen kylmää maitoa. Uskottelenkin itselleni aina, että miesten paras annettiin tuona ensimmäisenä iltana ja seuraavan päivän jäähyväiskeikka meni krapulafiiliksissä.

Olikin ilo ostaa itselle joululahjaksi tarina yhdestä lempibändistäni. Kirja käy kronologisesti läpi miekkosten taipaleen Muhoksen pelloilta maailman metallifestivaaleille. Matka onkin aika täsmälleen sellainen kuin voi kuvitellakin. Pohjoispohjalainen "juodaan viinaa turvat tukossa"- mentaliteetti tuntuu tutulta. Huumeisiin ja naisiin ei kuulemma juuri kajota, uskoisikohan tuota. Bändin jäsenet osaavat olla omia itsejään joka tilanteessa. Ulkopuolisille tämä saattaa toki tuntua puhtaalta vittuilulta.

Riekki keskittyykin kuvailemaan bändin ilmapiiriä ja asennetta musiikkiin ja elämään paljon. Jos kritiikkiä saa esittää, niin olisin kaivannut vielä yksityiskohtaisempaa sukellusta esimerkiksi sanoituksiin ja sävellyksiin ja niiden syntyyn. Toisaalta juurikin Tenkulan pään sisään pääseminen tuskin olisi onnistunut, vaikka mies olisikin ollut haastatteluja antamassa (RIP). Kirja vain vahvisi käsitystäni siitä, että Tenkula kuuluu suurten suomalaisten säveltäjien joukkoon. Itsemurha-metallin sekaan piilotetut melodiat ovat pysyneet piilossa suurelta yleisöltä, mutta metalli oli vain väline miehelle. Mies kommentoikin, että olisi mukavaa tehdä kipaleita vaikkapa TikTakille.

Sentencedin tarina kannattaa ehdottomasti lukea. Vielä enemmän suosittelen tutustumaan bändin musiikkiin. Vaihtelua löytyy alun kuolonkorinoista viimeisempien albumien herkistelyihin. Levyt soimaan ja hirttosilmukkaa virittelemään sitten vain!