En aiemmista uumoiluistani huolimatta hylännytkään Dawkinsia vielä, vaan ahmaisin vielä yhden miehen luomuksen. Tällä kertaa päästiin enemmän itse asiaan ajatusleikkien sijasta. The Greatest Show on Earth esittelee evoluution todisteita ja sen toimintaa ja pakko sanoa, että se oli todella kiehtovaa luettavaa, jota suosittelen lämpimästi itse kullekin.
Evoluutioteoria on huono sanavalinta, sillä se on alttiina kriitikoiden (tässä tapauksessa kreationistien) hyökkäyksille. "Evoluutio on vain teoria", he huutavat kuorossa, avaavat Raamatun ja lukevat onnellisina, kuinka Jumala loi maan ja ihmiset ja eläimet sen kannelle. Kuitenkin, evoluutioteoria on Dawkinsin mukaan käytännössä yhtä pitävä kuin teoria siitä, että kuu kiertää maata. Kumpaakaan väitettä ei voi todistaa täysin matemaattisessa mielessä pitäväksi, mutta todennäköisyys sille, että ne eivät ole totta, on häviävän mitätön, likipitäen olematon. Huomaa kyllä miten hankalassa asemassa mies on väitelleensä vastapuolensa kanssa, joka ei suostu näkemään todisteita eikä yritäkään ajatella rationaalisesti.
Koulubiologiasta evoluutio on tietysti tuttu juttu kaikille. Oma biologian opettajani oli hieno mies, mutta tuntuu, että jotenkin sumuinen kuva minulle aikanaan aiheesta jäi. Vasta nyt ymmärsin kokonaisuudessaan, kuinka kaikki elämä palautuu ensimmäiseen elävään olentoon muodostaen valtaisan polkujen verkoston tai sukupuun. Ihminen ei tietenkään periydy apinoista, vaan meille molemmille yhteisestä kantaisästä, joka sattuu olemaan lähempänä apinaa kuin ihmistä. En ehkä aiemmin ole ymmärtänyt luonnonvalinnan ohjaavaa merkitystä täysin. Perusajatus siitä, että vahvat selviävät ja heikot kuolevat pois tuo liikaa mieleen leijonan ja sen saaliin. Tosiasiassa selvityä kuitenkin voi mitä mielikuvituksemmisilla tavoilla. Eikä Darwin aikanaan edes puhunut vahvimman vaan sopivimman selviämisestä.
Hämmästyttävää on myös evoluution nopeus (vaikka se useimmiten onkin tuskallisen hidasta ihmisen näkökulmasta. Dawkins mainitsee esimerkiksi koirat ja hopeaketut. Jos satojen tai kymmenien vuosien aikaikkuna tuntuu vielä liian laajalta, voi evoluution toimintaa todistaa omin silmin laboratoriossa kasvattamalla bakteereja. Dawkins kuvailee monia käytännössä suoritettuja testejä aiheesta, joka on ehkä kiintoisinta luettavaa, mihin olen aikoihin törmännyt. Kirkastuksen koin myös tajutessani, että DNA ei sinänsä luo jotakin olentoa tuosta vain, vaan eliön kasvaessa hedelmöittymisestä aikuisuuteen asti sen jokaisessa solussa vaikuttavat vain paikalliset säännöt, jotka tottelevat kemian ja fysiikan lakeja. Tämä on vaikuttavaa. Kuten kasvit taistelevat maan ravinteista, solut käyvät omaa sotaansa ja sama pätee myös solun elimiin kuten mitokondrioihin - kaikki on vain kemiaa. Luonnonvalinnan seurauksena tästä toisistaan tietämättömien organismien tanssista muodostuu jotain monimutkaista, bakteeri, kala, dinosaurus tai ihminen.
Kappale kelloista on myös hieno. Radioaktiivinen ajoittaminen, hiilikellot, molekyylikellot...nämä kaikki tuntuvat äärettömän loogisilta kun ne kerrankin esitetään selkeässä muodossa. Jälleen kerran ei voi olla kumartamatta miettiessään sitä uskomattoman pitkää ajanjaksoa, minkä maailmankaikkeus on viitsinyt olla olemassa, ja kuinka tarkasti taitavat tiedemiehet pystyvät sen historiaan näkemään. Radioaktiiviset kellot saivat myös tajuamaan maailmankaikkeuden alkuvaiheista hieman enemmän. Ne selittävät miksi useimpia alussa syntyneitä alkuaineita ei enää luonnossa ole (tai ole maapallolla koskaan ollutkaan) - ne hajoavat hiljalleen itsekseen muiksi aineiksi, kuka hitaammin, kuka nopeammin.
Kovan asian lisäksi, joka siis koostuu muun muassa nisäkkäiden kalloluiden pyörittelystä, hankajalkaisten ja ties-minkäjalkaisten otusten eroavaisuuksien seulonnasta, DNA:n olemuksen selostamisesta ja fossiilien kaivelusta, Dawkins ruokkii mielikuvitusta muutamilla hauskoilla ajatuksilla. Esimerkiksi puut ovat järjettömiä energian tuhlareita, niillä on paksut ja pitkät rungot, jotka ovat syntyneet kilpavarustelussa naapuripuiden kanssa. Jos puut perustaisivat ammattiliiton, joka rajoittaisi kasvun vaikka pariin metriin, kaikki osapuolet hyötyisivät. Auringonvaloa riittäisi kaikille saman verran kuin ennenkin, mutta rungon kasvatukseen tuhlatut resurssit voitaisiin hyödyntää muualla. Valitettavasti evoluutiota ongelma ei kiinnosta. Jos yksikin puu rikkoo sopimusta kasvamalla metrin sovitun rajan yli, se hyötyy tempustaan, eikä sitä kukaan rankaise. Luonnonvalinta suosii sitä, sen jälkeläiset kasvavat myös pitkiksi ja taas ollaan lähtötilanteessa. Toinen ajatusleikki liittyy maapallon liikkeisiin. Dawkins pohtii miten elämä selviäisi jos esimerkiksi maapallo ei pyörisi akselinsa ympäri (toinen puoli olisi paahtava helvetti, toinen kylmä ja pimeä), jos sen akseli ei olisi vino (ei olisi vuodenaikojen sykliä, vaan päiväntasaajalla olisi ikuinen kesä, Etelä-Euroopassa kevät ja meillä talvi) tai jos se ei kiertäisi tähteä (ei tähteä, ei energiaa, ei elämää).
Kertauksena kehotan - lukekaa tämä kirja! On väärin sanoa uskooko vai eikö usko evoluutioteoriaan. Todisteet puhuvat puolestaan. Ei ole kyse uskonasiasta, vaan tieteellisestä faktasta. Kreationisteille naureskelu on tietysti liian helppoa, mutta Dawkinsin mukaan 44% amerikkalaisista uskoo, että maapallo on noin 10000 vuotta vanha. Suomalaisetkin ovat huolestuttavasti hakoteillä verrattuna vaikka Islantiin, Tanskaan ja Ruotsiin. 27% meistä ei usko, että nykyihmiset ovat kehittyneet aikaisemmista eläinlajeista. Jäätävä luku. No, kuten Dawkinskin sen on saanut kokea, ei tämänkään arvostelun tarkoitus ole saada kreationisteja miettimään asioita - tämä porukka ei näe tai kuuntele mitään, mikä on Raamatun sanaa vastaan.
torstai 12. syyskuuta 2013
tiistai 10. syyskuuta 2013
Richard Dawkins - Unweaving the Rainbow
"We are going to die, and that makes us the lucky ones"
Dawkinsin aivopesemänä halusin tutustua miehen ajatuksiin paremmin, joten tein visiitin kirjastoon lainatakseni The Selfish Genen...jota ei sieltä sitten löytynytkään. Kuinka harmillista. Paremman puutteessa lainasin Unweawing the Rainbowin, jossa Dawkins yrittää todistaa vääräksi sen väitteen, että tieto tappaa kauneuden.
Kirjana Anviivinki on ihan kiintoisa, vaikka siitä puuttuukin samanlainen selkeys ja systemaattisuus kuin God Delusionista. Teema pyörii ympäriinsä jotakuinkin kaikkialla, missä tieteellistä tutkimusta on satuttu tekemään. Popularisoituja tiedekirjoja paljon lukeneelle vastaan tuleekin paljon tuttua tarinaa. Toisaalta opin myös ilokseni paljon uutta, lähinnä evoluution ja geenien toiminnasta. Osittain teos on päässyt jo hieman vanhentumaan, sillä esimerkiksi tähtitieteen uusimmat havainnot ja tietotekniikan kehitys eivät kirjoitusaikana olleet vielä näkyvissä.
Tavan tallaajalle voi olla vaikea erottaa astrologinen hölynpöly tieteestä. Muun muassa tämänkaltaisia harhoja Dawkins valottaa. Lisäksi hän kritisoi runouden ja kielikuvien vääränlaista soveltamista tieteeseen. Holtittomat analogiat voivat johtaa ymmärryksen sumentumiseen ja vääriin johtopäätöksiin. Dawkinsille (ja myös minulle) tiede on kaunista. Runoilija John Keats ja kumppanit lynkkasivat esimerkiksi Newtonin, joka heidän mukaansa tuhosi sateenkaaren mysteerin selittämällä sen tieteellisesti. Dawkinsin pointti on se, että universumi on vain kauniimpi, mitä paremmin sitä ymmärtää ja päivittelee, kuinka upeaa runoutta on jäänyt syntymättä sen vuoksi, että runoilijat ja tiedemiehet eivät mahdu useimmiten samaan kahvipöytään.
Tuntuu vain siltä, että Dawkinsin idea on tullut näiden parin kirjan aikana minulle selväksi ja pelkään, että lisälukeminen tuntuisi vain kertaukselta. Voi kunpa löytäisin jonkin syvälle kvanttimekaniikkaan tai astronomiaan sukeltavan teoksen, jossa skipattaisiin ne ilmeisimmät asiat ja selitettäisiin todella, miten maailma toimii. Kokemuksen syvällä rintaäänellä on kuitenkin pakko myöntää, että tällaisia kirjoja ei ole olemassa. Jos näistä asioista haluaa ymmärtää enemmän on pakko opiskella fysiikkaa ja matematiikkaa, joita vastaan minulla ei ole todellakaan mitään, mutta jotka ovat kuitenkin hyvin vaikeita aiheita - olen kyllä yrittänyt parhaani. Jos haluat todella saada pääsi sekaisin, suosittelen ohittamaan päihteet ja menemään yliopistotason fysiikan luennolle.
Dawkins kelpaa kyllä oppaaksi, jos tyytyy vähän vähempään. Tuli kyllä huomattua viikonloppuna, että jotain miehen opeista on tullut omaksuttua. Jutustelin mukavanoloisen tytön kanssa, kunnes tämä kysyä töksäytti, mikä olen horoskoopiltani. Väistin varovasti ja mainitsin, etten usko moiseen. Tyttö sen sijaan alkoi analysoimaan luonnettani ja pohtimaan, josko jokin nouseva merkki sotkee kauriuttani. Sanoin, että oli hauska tutustua, korkkasin oluen ja kävelin auringonlaskuun.
Dawkinsin aivopesemänä halusin tutustua miehen ajatuksiin paremmin, joten tein visiitin kirjastoon lainatakseni The Selfish Genen...jota ei sieltä sitten löytynytkään. Kuinka harmillista. Paremman puutteessa lainasin Unweawing the Rainbowin, jossa Dawkins yrittää todistaa vääräksi sen väitteen, että tieto tappaa kauneuden.
Kirjana Anviivinki on ihan kiintoisa, vaikka siitä puuttuukin samanlainen selkeys ja systemaattisuus kuin God Delusionista. Teema pyörii ympäriinsä jotakuinkin kaikkialla, missä tieteellistä tutkimusta on satuttu tekemään. Popularisoituja tiedekirjoja paljon lukeneelle vastaan tuleekin paljon tuttua tarinaa. Toisaalta opin myös ilokseni paljon uutta, lähinnä evoluution ja geenien toiminnasta. Osittain teos on päässyt jo hieman vanhentumaan, sillä esimerkiksi tähtitieteen uusimmat havainnot ja tietotekniikan kehitys eivät kirjoitusaikana olleet vielä näkyvissä.
Tavan tallaajalle voi olla vaikea erottaa astrologinen hölynpöly tieteestä. Muun muassa tämänkaltaisia harhoja Dawkins valottaa. Lisäksi hän kritisoi runouden ja kielikuvien vääränlaista soveltamista tieteeseen. Holtittomat analogiat voivat johtaa ymmärryksen sumentumiseen ja vääriin johtopäätöksiin. Dawkinsille (ja myös minulle) tiede on kaunista. Runoilija John Keats ja kumppanit lynkkasivat esimerkiksi Newtonin, joka heidän mukaansa tuhosi sateenkaaren mysteerin selittämällä sen tieteellisesti. Dawkinsin pointti on se, että universumi on vain kauniimpi, mitä paremmin sitä ymmärtää ja päivittelee, kuinka upeaa runoutta on jäänyt syntymättä sen vuoksi, että runoilijat ja tiedemiehet eivät mahdu useimmiten samaan kahvipöytään.
Tuntuu vain siltä, että Dawkinsin idea on tullut näiden parin kirjan aikana minulle selväksi ja pelkään, että lisälukeminen tuntuisi vain kertaukselta. Voi kunpa löytäisin jonkin syvälle kvanttimekaniikkaan tai astronomiaan sukeltavan teoksen, jossa skipattaisiin ne ilmeisimmät asiat ja selitettäisiin todella, miten maailma toimii. Kokemuksen syvällä rintaäänellä on kuitenkin pakko myöntää, että tällaisia kirjoja ei ole olemassa. Jos näistä asioista haluaa ymmärtää enemmän on pakko opiskella fysiikkaa ja matematiikkaa, joita vastaan minulla ei ole todellakaan mitään, mutta jotka ovat kuitenkin hyvin vaikeita aiheita - olen kyllä yrittänyt parhaani. Jos haluat todella saada pääsi sekaisin, suosittelen ohittamaan päihteet ja menemään yliopistotason fysiikan luennolle.
Dawkins kelpaa kyllä oppaaksi, jos tyytyy vähän vähempään. Tuli kyllä huomattua viikonloppuna, että jotain miehen opeista on tullut omaksuttua. Jutustelin mukavanoloisen tytön kanssa, kunnes tämä kysyä töksäytti, mikä olen horoskoopiltani. Väistin varovasti ja mainitsin, etten usko moiseen. Tyttö sen sijaan alkoi analysoimaan luonnettani ja pohtimaan, josko jokin nouseva merkki sotkee kauriuttani. Sanoin, että oli hauska tutustua, korkkasin oluen ja kävelin auringonlaskuun.
torstai 22. elokuuta 2013
Bill Bryson - A Walk in the Woods
"Not long after I moved with my family to a small town in New Hampshire I happened upon a path that vanished into a wood on the edge of town."
Vaeltaminen on aika leppoisaa ajanvietettä. Silti sitä tulee harrastettua aivan turhan harvoin. Vaikka purkkiruoka, märät sukat ja karhut eivät ole se oma juttu, on erämaan mystiikkaa etsivälle olemassa onneksi helpommin lähestyttävä vaihtoehto - vaeltamisesta lukeminen. En kuitenkaan valinnut kirjaani tällä kertaa aiheen vuoksi, vaan kirjailijan. Bill Bryson on nimittäin hauska mies. Eikä hän pettänyt tälläkään kertaa.
A Walk in the Woods on kertomus Brysonin ja hänen matkatoverinsa Stephen Katzin yrityksestä kävellä kuuluisa Appalachian Trail, 3500km pitkä vaellusreitti, joka yltää Georgiasta Maineen. Kyse on siis hienoisesti ylipainoisista miehistä, joilla on tuskin ollenkaan aikaisempaa tietoa patikoinnista. Voin kertoa, että näistä lähtökohdista syntyy legendaarista huumoria.
En ole ääneen nauravaa tyyppiä, varsinkaan kun luen. Mutta niin vain Bryson sai minut ääntelehtimään, jopa julkisilla paikoilla. Hatunnoston arvoinen suoritus, kerta kaikkiaan. Bryson ja Katz ovat lyömätön parivaljakko - ja Katz on yksinkin riemastuttava. Siinä on mies, josta löytyy suomalaista jääräpäisyyttä ja sisua. Puolet tavaroista löytyy ensimmäisen päivän jälkeen pusikoista...piti keventää. Kun kohtalo koettelee, Katz ottaa osumat vastaan omalla tyylillään - hillitysti, henkilökohtaisesti ja arvaamattomasti.
Appalachian Trail on niin pitkä, että sen varrelle mahtuu monenmoista miljöötä. Amerikkalaiset pikkukaupungit, joita reitti sivuaa, tuntuvat hyvin masentavilta paikoilta. Ei oikein herätä matkailukipinää. Toisaalta onhan sitä luontoakin jäljellä. Veikkaanpa, että Lapin erämaat ovat astetta karumpia olosuhteiltaan. Muutenkin amerikkalainen liioittelu välillä hieman hämmentää, erityisesti kun Bryson pelkää saavansa hypotermian keskellä kesää. Kyllähän tuolla mielellään päivän tai pari patikoisi. Koko reitin selättäminen tuskin minulta onnistuisi.
Eikä se toki onnistu sankareiltammekaan. Pikkuseikkoja.
"We didn't walk 2200 miles, it's true, but here's the thing: we tried. So Katz was right after all, and I don't care what anybody says. We hiked the Appalachian Trail."
Vaeltaminen on aika leppoisaa ajanvietettä. Silti sitä tulee harrastettua aivan turhan harvoin. Vaikka purkkiruoka, märät sukat ja karhut eivät ole se oma juttu, on erämaan mystiikkaa etsivälle olemassa onneksi helpommin lähestyttävä vaihtoehto - vaeltamisesta lukeminen. En kuitenkaan valinnut kirjaani tällä kertaa aiheen vuoksi, vaan kirjailijan. Bill Bryson on nimittäin hauska mies. Eikä hän pettänyt tälläkään kertaa.
A Walk in the Woods on kertomus Brysonin ja hänen matkatoverinsa Stephen Katzin yrityksestä kävellä kuuluisa Appalachian Trail, 3500km pitkä vaellusreitti, joka yltää Georgiasta Maineen. Kyse on siis hienoisesti ylipainoisista miehistä, joilla on tuskin ollenkaan aikaisempaa tietoa patikoinnista. Voin kertoa, että näistä lähtökohdista syntyy legendaarista huumoria.
En ole ääneen nauravaa tyyppiä, varsinkaan kun luen. Mutta niin vain Bryson sai minut ääntelehtimään, jopa julkisilla paikoilla. Hatunnoston arvoinen suoritus, kerta kaikkiaan. Bryson ja Katz ovat lyömätön parivaljakko - ja Katz on yksinkin riemastuttava. Siinä on mies, josta löytyy suomalaista jääräpäisyyttä ja sisua. Puolet tavaroista löytyy ensimmäisen päivän jälkeen pusikoista...piti keventää. Kun kohtalo koettelee, Katz ottaa osumat vastaan omalla tyylillään - hillitysti, henkilökohtaisesti ja arvaamattomasti.
Appalachian Trail on niin pitkä, että sen varrelle mahtuu monenmoista miljöötä. Amerikkalaiset pikkukaupungit, joita reitti sivuaa, tuntuvat hyvin masentavilta paikoilta. Ei oikein herätä matkailukipinää. Toisaalta onhan sitä luontoakin jäljellä. Veikkaanpa, että Lapin erämaat ovat astetta karumpia olosuhteiltaan. Muutenkin amerikkalainen liioittelu välillä hieman hämmentää, erityisesti kun Bryson pelkää saavansa hypotermian keskellä kesää. Kyllähän tuolla mielellään päivän tai pari patikoisi. Koko reitin selättäminen tuskin minulta onnistuisi.
Eikä se toki onnistu sankareiltammekaan. Pikkuseikkoja.
"We didn't walk 2200 miles, it's true, but here's the thing: we tried. So Katz was right after all, and I don't care what anybody says. We hiked the Appalachian Trail."
maanantai 19. elokuuta 2013
Stieg Larsson - Millenium-trilogia
Istuskelin taannoin rantabaarissa jossain kaukana kylmästä pohjoisesta siemaillen taskulämmintä olutta, kun äkkäsin kutsuvan näköisen kirjahyllyn johon matkailijat ennen minua olivat jättäneet lukemiaan kirjoja. Eräs teos herätti mielenkiintoni - Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia (toki englanninkielisenä painoksena). Sympaattinen baarimikotar ei ottanut edes rahojani vastaan, vaan antoi kuluneen näköisen kirjan matkaani ilmaiseksi. Leffat olin sivuuttanut syystä tai toisesta, mutta nyt oli aika tutustua ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen, jota kuuluu ylistettävän joka välissä.
Teollisuussuvun tytär on kadonnut, toki vuosikymmeniä sitten, mutta pöly ei ole vieläkään laskeutunut. Journalisti Mikael Blomqvist palkataan tutkimaan tapausta, vaikka toivoa ratkaisun löytymisestä tuskin on. Tältä osin kirja on tavanomainen mysteeri, jossa epäiltyjen joukkoa pikku hiljaa karsitaan pienemmäksi. Varsinainen syy, miksi trilogia niin suosittu lieneekin, on Blomqvistin salaperäinen apuri Lisbeth Salander. Salander on hyväksikäytetty, angstinen lesbohakkeri, joka kulkee yhteiskunnan rajojen tuolla puolen. Katoamismysteeri ratkeaa ja Blomqvist ravistelee samalla ruotsalaisen talousmaailman jättiläisiä lehdessään, mutta prosessi herättää uusia kysymyksiä - mikä Salander on oikein naisiaan?
Kirjan lukeneena fiilikset olivat kahdenlaisia. Toisaalta pidin kirjasta paljon, vaikka Larssonin tyyli onkin aika kädestäpitelevä. Toisaalta tiesin, että jatko-osaa tuskin löytänen viidakoitten keskeltä. Menin paikalliseen divariin katselemaan, josko löytäisin jotain muuta kiinnostavaa. Valikoima oli pieni ja koostui turhanpäiväisen kuuloisista rakkaustarinoista ja sen sellaisista. Kunnes olin saada slaagin - kaiken sen "kirjallisuuden" keskeltä silmiini pisti trilogian toinen osa, Tyttö joka leikki tulella. Vaihdoimme kirjoja päittäin kauppiaan kanssa pienen välirahan siivittämänä. En ollut uskoa tuuriani.
Kakkososassa Blomqvist valmistelee uutta kohuartikkelia, kunnes hänen työtoverinsa murhataan. Samaan aikaan Salander hautoo kostoa isäänsä kohtaan (ja ottaa silikonitissit?). Hieman erilaisia reittejä seuraten Salander ja Blomqvist sekaantuvat lopulta kuvioihin, joissa haudataan ihmisiä elävältä ja joissa kirveet uppoavat kalloihin.
Halusin tietää miten tämä kaikki päättyy. Maa oli jo vaihtunut, mutta tällä kertaa pieni toivonkipinä oli olemassa, kun astuin internet-kahvilaan, jolla näytti olevan pieni kirjavalikoima hyllyllä. Uskomatonta, mutta totta - kolmas osa odotti siellä minua. Jos joskus olen ollut onnekas, niin nyt.
Pilvilinna joka romahti punoo kahden edellisen romaanin aukinaiset juonenpätkät yhteen kiintoisalla tavalla. Salanderin salaisuuksien alkulähde löytyy suojelupoliisin toimistoista. Angstikin jo hellittää.
On kai turhaa avata tapahtumia tämän tarkemmin. Larssonin trilogian tunnistaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, epärealistisen taidokkaasta hakkeroinnista, tutkivan journalistin arjen kiintoisasta kuvauksesta, satunnaisesta seksistä, vahvoista naishahmoista (feministit älähtävät nyt, että miksi naishahmon oletetaan olevan normaalisti heikko) ja yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle putoamisesta tai oikeastaan sen rattaisiin murskautumisesta. Poliisin ja lehdistön välinen konflikti on myös herkullinen.
Voin suositella lämpimästi, mutta muistaa täytyy, että kyse on ennen kaikkea huolettomasta viihteestä, josta löytyy omat heikkoutensa (kuten kipua tuntemaan kykenemätön muskelimies). Salander on kuitenkin symppis ja aika hot. Bonuksena kirja löytyi myös sadan kirjan listaltani, vaikka en ollut aluksi tunnistaa sitä suomalaisen nimen takia.
Teollisuussuvun tytär on kadonnut, toki vuosikymmeniä sitten, mutta pöly ei ole vieläkään laskeutunut. Journalisti Mikael Blomqvist palkataan tutkimaan tapausta, vaikka toivoa ratkaisun löytymisestä tuskin on. Tältä osin kirja on tavanomainen mysteeri, jossa epäiltyjen joukkoa pikku hiljaa karsitaan pienemmäksi. Varsinainen syy, miksi trilogia niin suosittu lieneekin, on Blomqvistin salaperäinen apuri Lisbeth Salander. Salander on hyväksikäytetty, angstinen lesbohakkeri, joka kulkee yhteiskunnan rajojen tuolla puolen. Katoamismysteeri ratkeaa ja Blomqvist ravistelee samalla ruotsalaisen talousmaailman jättiläisiä lehdessään, mutta prosessi herättää uusia kysymyksiä - mikä Salander on oikein naisiaan?
Kirjan lukeneena fiilikset olivat kahdenlaisia. Toisaalta pidin kirjasta paljon, vaikka Larssonin tyyli onkin aika kädestäpitelevä. Toisaalta tiesin, että jatko-osaa tuskin löytänen viidakoitten keskeltä. Menin paikalliseen divariin katselemaan, josko löytäisin jotain muuta kiinnostavaa. Valikoima oli pieni ja koostui turhanpäiväisen kuuloisista rakkaustarinoista ja sen sellaisista. Kunnes olin saada slaagin - kaiken sen "kirjallisuuden" keskeltä silmiini pisti trilogian toinen osa, Tyttö joka leikki tulella. Vaihdoimme kirjoja päittäin kauppiaan kanssa pienen välirahan siivittämänä. En ollut uskoa tuuriani.
Kakkososassa Blomqvist valmistelee uutta kohuartikkelia, kunnes hänen työtoverinsa murhataan. Samaan aikaan Salander hautoo kostoa isäänsä kohtaan (ja ottaa silikonitissit?). Hieman erilaisia reittejä seuraten Salander ja Blomqvist sekaantuvat lopulta kuvioihin, joissa haudataan ihmisiä elävältä ja joissa kirveet uppoavat kalloihin.
Halusin tietää miten tämä kaikki päättyy. Maa oli jo vaihtunut, mutta tällä kertaa pieni toivonkipinä oli olemassa, kun astuin internet-kahvilaan, jolla näytti olevan pieni kirjavalikoima hyllyllä. Uskomatonta, mutta totta - kolmas osa odotti siellä minua. Jos joskus olen ollut onnekas, niin nyt.
Pilvilinna joka romahti punoo kahden edellisen romaanin aukinaiset juonenpätkät yhteen kiintoisalla tavalla. Salanderin salaisuuksien alkulähde löytyy suojelupoliisin toimistoista. Angstikin jo hellittää.
On kai turhaa avata tapahtumia tämän tarkemmin. Larssonin trilogian tunnistaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, epärealistisen taidokkaasta hakkeroinnista, tutkivan journalistin arjen kiintoisasta kuvauksesta, satunnaisesta seksistä, vahvoista naishahmoista (feministit älähtävät nyt, että miksi naishahmon oletetaan olevan normaalisti heikko) ja yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle putoamisesta tai oikeastaan sen rattaisiin murskautumisesta. Poliisin ja lehdistön välinen konflikti on myös herkullinen.
Voin suositella lämpimästi, mutta muistaa täytyy, että kyse on ennen kaikkea huolettomasta viihteestä, josta löytyy omat heikkoutensa (kuten kipua tuntemaan kykenemätön muskelimies). Salander on kuitenkin symppis ja aika hot. Bonuksena kirja löytyi myös sadan kirjan listaltani, vaikka en ollut aluksi tunnistaa sitä suomalaisen nimen takia.
Richard Dawkins - The God Delusion
Päivi Räsänen. Räsäsen Päivi. Ei ole helppoa olla uskovainen ministeri Suomessa 2000-luvulla. Raamatun sanat näyttävät nimittäin hämmentävän provosoivilta iltapäivälehtien lööpeissä. Kristittyjen ja ateistien välinen sota on jo kieltämättä vähän kulahtanut aihe. Silti on pakko myöntää, että Päivin esiintyminen julkisuudessa, kiihtyvä kirkosta eroamisen aalto, Dawkinsin maine tiedepiireissä ja matkustelu muiden uskontokuntien maissa soivat otollisen ilmapiirin sen faktan selvittämiselle, onko sitä Jumalaa nyt olemassa vai ei. Joo joo tiedän, Räsänen ei ole yhtä kuin kirkko jne. Ei kiinnosta.
"God is a vindictive bloodthirsty ethnic cleanser , a misogynistic, homophobic racist, an infanticidal, genocidal, phillicidal, pestilential, megalomaniacal, sadomasochistic, capriciously malevolent bully."
Raamatun lukeminen olisi varmaan ollut se loogisin tie asian ytimeen, mutta aikaa säästääkseni valitsin hieman ohuemman teoksen asian tiimoilta, Dawkinsin The God Delusionin, suomalaisittain Jumalharhan. Perusasiat olivat toki hallussa: Jumala loi, Mooses kiipesi vuorelle, vesi muuttui viiniksi (en muista oliko puna- vai valkoviini) ja Jeesus ylösnousi. Dawkins esittää hypoteesin, että on olemassa korkeampia voimia ja kategorisesti todistaa, miksi näin ei ole. Näinkö yksinkertaista se on?
"We are all atheists about most of the gods that humanity has ever believed in. Some of us just go one god further."
Luin ahnaasti. Dawkinsilla on pointtia. Varmaan suurin ahaa-elämys oli sen ymmärtäminen, että Jumalan olemassaolo ei ole mikään fifty-fifty -kysymys. Dawkins rinnastaa hänet surutta keijuihin, spagettimonstereihin ja muihin taruolentoihin. Niinhän se toki kuuluu tehdäkin. Ehkä Dawkinsin todennäköisyyslaskentaan perustuva väitös Jumalan olemassaolosta ei ole täysin aukoton, mutta ei sen niin väliä. Niin syvällisiä minun ei tarvitse tietää ymmärtääkseni, että kirkko ja uskonnot ovat aika mätä juttu.
"George W. Bush says that God told him to invade Iraq (a pity God didn't vouchsafe him a revelation that there were no weapons of mass destruction)."
Amerikassa on kouluja, joissa opetetaan kreationismia evoluution sijaan. Katoliset lapset kärsivät elinikäisiä traumoja pelätessään karkotusta helvettiin. Raamattu on epäjohdonmukainen kirjoitelma, jonka oppeja ei voi noudattaa valikoimatta hyviä elämänohjeita huonojen joukosta. Älkää käsittäkö väärin. Ei, en osaa vastata, mitä oli ennen alkuräjähdystä, enkä tiedä minne ihminen joutuu kuoleman jälkeen. Kyllä pienelle mysteerille löytyy tilaa tieteenkin keskeltä (vaikka Dawkins vahvasti uskoo, ettei edes sieltä), mutta se ei selitä sitä, miksi uskonto vihaa homoja ja naisia ja samaan aikaan papit masturboivat huntujensa alla lapsikuorojen laulaessa ylistystä Herralle (Catholic priest caught masturbating during mass).
Yhteenvetona siis: jos uskoni oli horjuvaa jo ennen lukukokemusta, on se nyt lähes olematonta. Olenko siis ateisti? Jos olen, en myönnä, sillä niin negatiivisia sävyjä sen mainitseminen nykyään kerää. Tietysti uskonasiat ovat jokaisen oma asia. Korkeampiin voimiin uskominen on ok, tietyn kirkkokunnan opetuksien pureksimatta nieleminen tuntuu kuitenkin kohtuullisen nololta näin nykyaikana. Räsäseltä odotan uusia lausuntoja innolla: jos ei muuta niin hyvää sosiaalipornoa se ainakin on. Huomautettakoon, että tämän kirjoituksen sävy on anonymiteetin suomana kenties ikävän kuuloinen. En minä oikeassa elämässä kenenkään elämänkatsomusta tuomitse...ainakaan muualla kuin ajatuksissani.
"God is a vindictive bloodthirsty ethnic cleanser , a misogynistic, homophobic racist, an infanticidal, genocidal, phillicidal, pestilential, megalomaniacal, sadomasochistic, capriciously malevolent bully."
Raamatun lukeminen olisi varmaan ollut se loogisin tie asian ytimeen, mutta aikaa säästääkseni valitsin hieman ohuemman teoksen asian tiimoilta, Dawkinsin The God Delusionin, suomalaisittain Jumalharhan. Perusasiat olivat toki hallussa: Jumala loi, Mooses kiipesi vuorelle, vesi muuttui viiniksi (en muista oliko puna- vai valkoviini) ja Jeesus ylösnousi. Dawkins esittää hypoteesin, että on olemassa korkeampia voimia ja kategorisesti todistaa, miksi näin ei ole. Näinkö yksinkertaista se on?
"We are all atheists about most of the gods that humanity has ever believed in. Some of us just go one god further."
Luin ahnaasti. Dawkinsilla on pointtia. Varmaan suurin ahaa-elämys oli sen ymmärtäminen, että Jumalan olemassaolo ei ole mikään fifty-fifty -kysymys. Dawkins rinnastaa hänet surutta keijuihin, spagettimonstereihin ja muihin taruolentoihin. Niinhän se toki kuuluu tehdäkin. Ehkä Dawkinsin todennäköisyyslaskentaan perustuva väitös Jumalan olemassaolosta ei ole täysin aukoton, mutta ei sen niin väliä. Niin syvällisiä minun ei tarvitse tietää ymmärtääkseni, että kirkko ja uskonnot ovat aika mätä juttu.
"George W. Bush says that God told him to invade Iraq (a pity God didn't vouchsafe him a revelation that there were no weapons of mass destruction)."
Amerikassa on kouluja, joissa opetetaan kreationismia evoluution sijaan. Katoliset lapset kärsivät elinikäisiä traumoja pelätessään karkotusta helvettiin. Raamattu on epäjohdonmukainen kirjoitelma, jonka oppeja ei voi noudattaa valikoimatta hyviä elämänohjeita huonojen joukosta. Älkää käsittäkö väärin. Ei, en osaa vastata, mitä oli ennen alkuräjähdystä, enkä tiedä minne ihminen joutuu kuoleman jälkeen. Kyllä pienelle mysteerille löytyy tilaa tieteenkin keskeltä (vaikka Dawkins vahvasti uskoo, ettei edes sieltä), mutta se ei selitä sitä, miksi uskonto vihaa homoja ja naisia ja samaan aikaan papit masturboivat huntujensa alla lapsikuorojen laulaessa ylistystä Herralle (Catholic priest caught masturbating during mass).
Yhteenvetona siis: jos uskoni oli horjuvaa jo ennen lukukokemusta, on se nyt lähes olematonta. Olenko siis ateisti? Jos olen, en myönnä, sillä niin negatiivisia sävyjä sen mainitseminen nykyään kerää. Tietysti uskonasiat ovat jokaisen oma asia. Korkeampiin voimiin uskominen on ok, tietyn kirkkokunnan opetuksien pureksimatta nieleminen tuntuu kuitenkin kohtuullisen nololta näin nykyaikana. Räsäseltä odotan uusia lausuntoja innolla: jos ei muuta niin hyvää sosiaalipornoa se ainakin on. Huomautettakoon, että tämän kirjoituksen sävy on anonymiteetin suomana kenties ikävän kuuloinen. En minä oikeassa elämässä kenenkään elämänkatsomusta tuomitse...ainakaan muualla kuin ajatuksissani.
David Diamond & Linus Torvalds - Just for Fun. Menestystarina
Torvaldsin Linus lienee kuuluisin suomalainen, josta ei oikein koskaan puhuta missään. Nimi on varmaan tuttu monille, mutta harvoin hänen tekojaan hehkutellaan mediassa tai kahvipöydissä. Nico Rosberg tai Pamela Andersson suomalaisine juurineen herättävät enemmän ylpeyden tunnetta sisäisissä patriooteissamme. Miksi on näin? Linus on nimittäin aika kova jätkä.
Tarina alkaa kaukaisista ajoista, jolloin tietokoneet olivat pelottavia ja internet hikisten nörttien bisnestä. Nuori suomalaispoika kaikessa hiljaisuudessa kirjoitteli koodia syvällä tasolla ratkaisten ongelmia, joista tavallinen kansalainen ei ole eläissään kuullut ja vaikka kuulisi, hän tuskin ymmärtäisi vähääkään. Suomalaispojan uurastuksesta syntyi Linux, jonka hän latasi verkkoon tarkoituksenaan saada vain hieman palautetta ja vinkkejä.
Linusin hämmästykseksi ihmiset pitivät hänen harrastelunsa hedelmästä. Koneelta koneelle leviten Linux keräsi mainetta alan piireissä ja valloitti dataväen sydämet. Kantavana voimana oli tietenkin avoimuus. Microsoftin ja Applen korporaatiomaisten, maksullisten ja suljettujen järjestelmien sijaan Linux oli raikas tuulahdus vapaasti muokattavaa koodia, jota sai jakaa ja muokata vapaasti. Käyttistä voisi kai kutsua digitaaliseksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vallankumoukseksi. Nykyään Linux on iso juttu, isompi kuin normaali kadunmies tajuaakaan.
Linusista tuli miljonääri ja hänen tiensä vei Amerikkaan. Varmaan etäisyys Suomesta ja fakta, että Linusin äidinkieli on ruotsi, on suurimpia syitä sille, miksi kansamme ei nosta häntä suurmiesten joukkoon. Linux elää ja voi hyvin. Yritysmaailmassa ja suljetuissa järjestelmissä se lienee ylivoimainen ykkönen ja ei se kotikoneillakaan mikään harvinaisuus ole. Muun muassa eräs toinen käyttöjärjestelmä nimeltään Android on kehitetty Linuxin pohjalta. Ei huonosti, vai mitä?
Linuxin tarina on kiinnostava ja opettavainen. Kirjana Just for fun on tosin aika paska. Varsinkin Diamondin mehustelu sillä, että hän pelaa tennistä, lounastaa, golfaa ja tekee sitä ja tätä Linusin kanssa ei kyllä kuulu tällaiseen elämäkertaan sitten millään tavalla. Kielenkäyttö on paikoitellen äärettömän naiivia ja lässyttävää. Eikä kirja onnistu loppujen lopuksi tuomaan Linusta lähemmäksi lukijaa. "Ei menestys minua kiinnosta ollenkaan, vaikka onhan se mukava huristella urheiluautoillani ympäriinsä heh heh bröm bröm" -tyyliset kommentit ihmetyttävät. Uskon vahvasti, että Linus on ihan hyvä tyyppi, mutta näiltä sivuilta se ei oikein käy ilmi.
Yhtä kaikki, kun seuraavan kerran muistelette, kuinka se Jobsin Steve oli niin määrätietoinen, mutta pissapäinen johtaja ja se Gatesin Bill niin rikas mies, mainitkaa toki Linuskin parilla sanalla, hyvässä tai pahassa.
Tarina alkaa kaukaisista ajoista, jolloin tietokoneet olivat pelottavia ja internet hikisten nörttien bisnestä. Nuori suomalaispoika kaikessa hiljaisuudessa kirjoitteli koodia syvällä tasolla ratkaisten ongelmia, joista tavallinen kansalainen ei ole eläissään kuullut ja vaikka kuulisi, hän tuskin ymmärtäisi vähääkään. Suomalaispojan uurastuksesta syntyi Linux, jonka hän latasi verkkoon tarkoituksenaan saada vain hieman palautetta ja vinkkejä.
Linusin hämmästykseksi ihmiset pitivät hänen harrastelunsa hedelmästä. Koneelta koneelle leviten Linux keräsi mainetta alan piireissä ja valloitti dataväen sydämet. Kantavana voimana oli tietenkin avoimuus. Microsoftin ja Applen korporaatiomaisten, maksullisten ja suljettujen järjestelmien sijaan Linux oli raikas tuulahdus vapaasti muokattavaa koodia, jota sai jakaa ja muokata vapaasti. Käyttistä voisi kai kutsua digitaaliseksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon vallankumoukseksi. Nykyään Linux on iso juttu, isompi kuin normaali kadunmies tajuaakaan.
Linusista tuli miljonääri ja hänen tiensä vei Amerikkaan. Varmaan etäisyys Suomesta ja fakta, että Linusin äidinkieli on ruotsi, on suurimpia syitä sille, miksi kansamme ei nosta häntä suurmiesten joukkoon. Linux elää ja voi hyvin. Yritysmaailmassa ja suljetuissa järjestelmissä se lienee ylivoimainen ykkönen ja ei se kotikoneillakaan mikään harvinaisuus ole. Muun muassa eräs toinen käyttöjärjestelmä nimeltään Android on kehitetty Linuxin pohjalta. Ei huonosti, vai mitä?
Linuxin tarina on kiinnostava ja opettavainen. Kirjana Just for fun on tosin aika paska. Varsinkin Diamondin mehustelu sillä, että hän pelaa tennistä, lounastaa, golfaa ja tekee sitä ja tätä Linusin kanssa ei kyllä kuulu tällaiseen elämäkertaan sitten millään tavalla. Kielenkäyttö on paikoitellen äärettömän naiivia ja lässyttävää. Eikä kirja onnistu loppujen lopuksi tuomaan Linusta lähemmäksi lukijaa. "Ei menestys minua kiinnosta ollenkaan, vaikka onhan se mukava huristella urheiluautoillani ympäriinsä heh heh bröm bröm" -tyyliset kommentit ihmetyttävät. Uskon vahvasti, että Linus on ihan hyvä tyyppi, mutta näiltä sivuilta se ei oikein käy ilmi.
Yhtä kaikki, kun seuraavan kerran muistelette, kuinka se Jobsin Steve oli niin määrätietoinen, mutta pissapäinen johtaja ja se Gatesin Bill niin rikas mies, mainitkaa toki Linuskin parilla sanalla, hyvässä tai pahassa.
Ken Kesey - One Flew Over the Cuckoo's Nest
“They’re out there. Black boys in white suits up before me to commit sex acts in the hall and get it mopped up before I can catch them.”
Mielisairaalassa on menoa ja meininkiä. Rutiineihin jämähtänyt asiakaskunta saa uutta tarkoitusta elämilleen, kun uusi jäsen ei ole tyytyväinen vallitsevaan järjestelmään ja ryhtyy kapinoimaan sitä vastaan. Osaston johto on tiukkapipoistakin tiukkapipoisempaa porukkaa ja konflikti on väistämätön. Lopputulemana on hauska ja kantaaottavakin tarina arjesta suljettujen ovien tuolla puolen.
Pelon ilmapiirin murtaminen onnistuu parhaiten huumorin kautta. Mutta mistäs revit komiikkaa, kun ylläsi leijuu jatkuvasti sähköshokin ja turruttavien pillereiden uhka. Silti, itselleen nauraminen on paras muistuttaja siitä, erilaisten "sairauksien" alta löytyy aina tavallinen ihminen.
Ulkopuolinen ihminen tulee ovat paukkuen sisään porukkaan, jolla on omat sääntönsä ja tapansa, eikä kunnioita niitä. Hämmennystä ja torjuntaahan moinen aiheuttaa. Aivan tuttua juttua omasta elämästänikin. Yhdeksässä tapauksesta kymmenestä tunkeilija ajettaneen kauhistellen pois. Mutta ehkä olisi syytä välillä miettiä, olisiko vaihtoehtona hieman nostaa katsettaan lattiasta ja tarkistaa omaa asennoitumistaan. On niin helppo vaipua horrokseen ja olla näkemättä, millaisessa paskakasassa sitä oikein rypeekään.
Jos joku nyt kummastelee, miksi arvostelustani puuttuu substanssi, nostan kädet pystyyn ja vieritän vastuun olosuhteille. Puoleen vuoteen en ole erinäisistä syistä (positiivisista sellaisista) blogiani kerennyt päivittelemään. Vaikenemisen aika on nyt ohi ja postuumisti kirjoittelen lukemistani niteistä, mitä nyt satun muistamaan. Ihmisen muisti on harmittavan lyhyt ja köykäinen valitettavasti. Välillä kyllä pistää miettimään, onko lukemisessa järkeä, jos sanat haihtuvat mielestä näinkin nopeasti. Ei tämä lukukokemuksena niin järisyttävä ollut, mutta mieleen kirja jää - sain sen nimittäin lahjaksi mukavalta tytöltä.
Mielisairaalassa on menoa ja meininkiä. Rutiineihin jämähtänyt asiakaskunta saa uutta tarkoitusta elämilleen, kun uusi jäsen ei ole tyytyväinen vallitsevaan järjestelmään ja ryhtyy kapinoimaan sitä vastaan. Osaston johto on tiukkapipoistakin tiukkapipoisempaa porukkaa ja konflikti on väistämätön. Lopputulemana on hauska ja kantaaottavakin tarina arjesta suljettujen ovien tuolla puolen.
Pelon ilmapiirin murtaminen onnistuu parhaiten huumorin kautta. Mutta mistäs revit komiikkaa, kun ylläsi leijuu jatkuvasti sähköshokin ja turruttavien pillereiden uhka. Silti, itselleen nauraminen on paras muistuttaja siitä, erilaisten "sairauksien" alta löytyy aina tavallinen ihminen.
Ulkopuolinen ihminen tulee ovat paukkuen sisään porukkaan, jolla on omat sääntönsä ja tapansa, eikä kunnioita niitä. Hämmennystä ja torjuntaahan moinen aiheuttaa. Aivan tuttua juttua omasta elämästänikin. Yhdeksässä tapauksesta kymmenestä tunkeilija ajettaneen kauhistellen pois. Mutta ehkä olisi syytä välillä miettiä, olisiko vaihtoehtona hieman nostaa katsettaan lattiasta ja tarkistaa omaa asennoitumistaan. On niin helppo vaipua horrokseen ja olla näkemättä, millaisessa paskakasassa sitä oikein rypeekään.
Jos joku nyt kummastelee, miksi arvostelustani puuttuu substanssi, nostan kädet pystyyn ja vieritän vastuun olosuhteille. Puoleen vuoteen en ole erinäisistä syistä (positiivisista sellaisista) blogiani kerennyt päivittelemään. Vaikenemisen aika on nyt ohi ja postuumisti kirjoittelen lukemistani niteistä, mitä nyt satun muistamaan. Ihmisen muisti on harmittavan lyhyt ja köykäinen valitettavasti. Välillä kyllä pistää miettimään, onko lukemisessa järkeä, jos sanat haihtuvat mielestä näinkin nopeasti. Ei tämä lukukokemuksena niin järisyttävä ollut, mutta mieleen kirja jää - sain sen nimittäin lahjaksi mukavalta tytöltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)