Futuristinen äänikirjateknologia on kiihdyttänyt kuuntelutahtini sen verran hurjaksi (suhteessa siis toki normaaliin kirjallisuuden nautintatahtiini), että tuntuu jo melkein ajanhukalta kirjoitella kaikista omaa arviotaan. Tällä hetkellä arvioitavia kirjoja onkin ihan jonoksi asti. Yritän raapustella joitakin merkintöjä, lähinnä siksi, että olen huomannut, kuinka mukava on jälkeenpäin lueskella omia juttujaan. Päiväkirjaihmisiä en ole koskaan ollut, mutta taitaa olla niin, että blogikirjoittelu jossain määrin ajaa samaa asiaa itselleni.
Inspiraation muumeihin sain tottakai piakkoin tulevasta muumianimaatiosta. En tiedä jaksanko tai haluanko edes kyseistä sarjaa katsoa lapsuudenmuistojen murskaamisen pelossa. Lienee kuitenkin turvallista tarttua taas muumikirjoihin, koska eivät nekään minulle läpikotaisin tuttuja ole, olen enemmän ysärin animemuumien kasvatti.
Muumipapan urotyöt onkin tv:stä tarinana tuttu ja oli hauska bongailla tuttuja fraaseja ja tapahtumia, kuin myös ihmetellä minulle uusia tarinanpätkiä ja seikkailuja, joihin Muumipappa on myrskyisen elämänsä varrella heittäytynyt tai heitetty. Kirjamuodossa tarina on telkkariversiota aavistuksen rönsyilevämpi ja yksityiskohtaisempi. Tavallaan sitä jälleen kerran aavistelee, että oma käsitys muumeista on "väärä" ja Janssonin hahmot ovat japanimuumeja syvempiä ja oudompia. On kuitenkin tässä vaiheessa elämää tuskaisen hankalaa muuttaa syvään juurtuneita kuvia muumien maailmasta, enkä näe oikein syytä kääntää väkisin takkiaan ja pakottaa kirjoja animaation edelle omassa tykkäyshierarkiassa.
Muumipappa tuntuu tässä teoksessa jokseenkin levottomalta ja etsii hyväksyntää ympäriltään. Fredrikson on hyvin vahvasti kiinni insinööriajatuksissaan ja erityisesti äänikirjan lukijan tulkintana miekkosesta tulee erilaiset vibat, jotka häneen mielessäni olen yhdistänyt. Lukija muutenkin tulkitsee Janssonin teosta aika antaumuksella ja kaikilla hahmoilla on hyvin erikoinen ja persoonallinen, hetkittäin jopa sangen ärsyttävä puhetyylinsä. Juuri Fredriksonin korviinpistävän tökkivä puhetapa ihmetyttää eniten, mutta annan sen anteeksi ja oikeutan moisen elehtimisen selittämällä itselleni, että kyseessä on ollut yritys alleviivata Janssonin sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja muusta sen sellaisesta. Paras ääni vikinöiden ja mörinöiden keskellä on ehdottomasti Tahmatassulla, jonka persoonasta tulee omalla tavallaan mieleen Ihaa tai jopa Douglas Adamsin Marvin.
Juksut, Hosulit, Sosulit, Hemulit ja Mymmelit, mutta myös kaikenlaiset pikku siilet, drontit ja muut lehtien alla ja maaliämpäreissä asuvat otukset tuntuvat puuhastelevan omien ihmeellisten touhujensa parissa keräillen nappeja ja näkinkenkiä, etsien seikkaluja ja murehtien ja innostuen mitä omituisempien asioiden vuoksi. Janssonin maailma on satumainen, ennakkoluuloton ja ennalta-arvaamaton. Jostain syystä itselleni erityisesti jäi mieleen Hosulin pyyntö täydentää sähkösanomasta puuttuneet ää:n pisteet, johon Fredrikson antaa luvan, jos Hosuli lupaa tehdä sen varovasti.
Mainiota ja sydäntäkeventävää luettavaa tämäkin Janssonin teos siis on. Seuraava muumikirja on jo kuuntelussa, joskin tällä hetkellä pienellä tauolla. Enköhän minäkin vähintään ensimmäisen jakson vilkuile, kunhan uusi animaatio paukahtaa nettiin. Varmaan eniten haastetta aiheuttaa uusien ääninäyttelijöiden hyväksyminen. Uskon vahvasti, että muumitarinoiden henkeä ei ole uskallettu lähteä dramaattisesti peukaloimaan ja näin on hyvä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti