perjantai 6. lokakuuta 2017

Haruki Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Olen juossut viimeisen seitsemän päivän aikana enemmän kuin yleensä koko vuodessa. Tarkalleen ottaen 72,8 kilometriä. Ensimmäistä kertaa elämässä on alkanut tuntua siltä, että todella nautin juoksemisesta. Suurimman osan ajasta se tuntuu tietysti raskaalta ja aina jotain paikkaa kolottaa. Mutta ei enää koko aikaa. Välillä kropan valtaa miellyttävä hyvän olon tunne ja jopa nautinto. Näinä hetkinä tuntuu, että jalat hoitavat oman hommansa ja juokseminen on täysin luonnollinen olotila. Realistina tiedostan toki, että minulla on tapana innostua jostakin hetkeksi ja unohtaa se kokonaan pian. Joten yritän nyt nauttia tästä syttyneestä juoksukipinästä niin kauan kuin sitä kestää. Salaa toivon, että juoksemisesta kehkeytyisi elämäntapa, mutta ääneen en tätä tohdi mainita. Tästä syystä kai lainasin Murakamin juoksukirjan ja luin sen yhdeltä istumalta.

Murakamia olen joskus aiemminkin yrittänyt lukea. Kyseessä oli Suuri lammasseikkailu, mutta se jäi kesken. En muista yksityiskohtia, mutta se tuntui jotenkin kylmältä ja sekavalta, enkä päässyt siihen missään vaiheessa sisälle. Yllätyinkin hieman, että Mistä puhun kun puhun juoksemisesta ei ollutkaan pelkkää maratoonausta vaan myös Murakamin omaelämäkerrallista pohdiskelua kirjoittamisesta. 

Tarina jazzklubin isännästä kirjailijaksi oli kyllä kiinnostava, mutta pidin ainakin itse sitä hiukan sivuseikkana. Mielenkiintoisempaa oli lukea miehen taivalta juoksijana ja hänen suhtautumistaan pitkiin matkoihin ja päivästä ja vuodesta toiseen jatkuvaan kipuun ja kärsimykseen. En pidä itseäni juoksijana (ainakaan vielä), mutta tuntuu hyvältä lukea niistä kokemuksista, joita itsekin lenkkipoluilla toisinaan tuntee. Murakamin ajatukset juoksusta eivät edes välttämättä ole mitenkään ainutlaatuisia, mutta on kiva samaistua toiseen ihmiseen, joka ajattelee joistain asioista samalla tavalla kuin itse.

Murakami tuntuu persoonana jokseenkin viileältä. Kirjassa myös leijailee hieman pelottavakin aromi kuolevaisuudesta ja siitä, että hiljalleen kaikki rapistuu ja häipyy pois. Mitä hyötyä laskea vettä ämpäriin, jonka pohjassa on reikä? Mies kuitenkin kirjoittaa kauniisti, vaikkakin tuntuu hieman oudolta lukea ylipäätään mitään suomeksi pitkän tauon jälkeen (japani ei valitettavasti suju). Eniten pidin (kuten Born to Runissakin) kilpailukuvauksista. Siitä, mitä päässä liikkuu missäkin vaiheessa, kuinka monta kilpakumppania ohitettiin, mikä oli lämpötila ja mitä juotiin tankkauspisteillä. Sikäli omituista, että juoksukilpailuun osallistuminen ei minua jostakin syystä kiinnosta yhtään. 

Kirja oli lyhyt, mutta mainio. Voisin kenties harkita uuden mahdollisuuden antamista Murakamille jossain vaiheessa. Kiinnostavaa olisi tietää, miten mies selviäisi juoksijana Suomen talvesta. Itse odotan pelonsekaisin tuntein, missä vaiheessa päivä päivältä laskeva lämpötila ja jäätävä vesisade saavat kipinäni sammumaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti