Philip Pullman – Universumien tomu

Anteeksi kirjastontädit – ja tasa-arvon nimissä myös te pitkätukkaiset sivariapulaiset! Pullmanin kolmiosainen Universumien tomu -lastenfantasiasarja oli minulla lainassa kuitin mukaan 165 päivää. Kuvittele, että sinut riistettäisiin kotoasi puoleksi vuodeksi. Kuinka röyhkeää. Lukuprojekti on ollut jäissä pitkin kevättä innostuneen alun jälkeen, mutta juhannuksen lämpimät päivät taisivat sulattaa jääpuikot kansien välistä. Kolme arvostelua lienee liikaa, joten tämä teksti kiteyttäköön koko trilogian yhdeksi kokonaisuudeksi. 
 

Kultainen kompassi, Salaperäinen veitsi ja Maaginen kaukoputki muodostavat kolmikon, josta en tiennyt vielä vuodenvaihteessa mitään. Sitten satuin törmäämään netissä melkoiseen hehkutukseen, jossa ylistettiin Pullmannin teoksia uskomattomiksi, ja ennen kaikkea myös aikuisten silmät tulisivat avautumaan. Lisäksi alkuperäisnimi His Dark Materials kuulosti ihan jännältä. Nyt kun mietin, niin olisi ollut fiksumpaa nauttia kirjat englanniksi. Ehkä suomennos hävitti jotain olennaista luvatusta taianomaisuudesta.

Pieni tyttö, etäiset vanhemmat, maailma tuhon partaalla, satuolentoja ja hitaasti käynnistyvä rakkaustarina. Perusfantasiaa siis – nimenomaan nuorille tarkoitetun kasvukertomuksen höystämänä. Pääpahiksena hääri tällä kertaa itse Kaikkivaltias. Aika mahtipontista. Lisämausteena tavattiin wannabe-Pokemonit, daimonit, nuo sinänsä ihan sympaattiset otukset. Kaikki tämä oli nivottu yhteen lämmöllä kirjoittaen, kaikille hyvää mieltä jakaen, mutta ei kenties kuitenkaan kovin teknisesti onnistuneesti. Universumien tomu kompastelee epäjohdonmukaisuuteensa, onttoihin hahmoihinsa ja viime kädessä juonensa hiomattomuuteen.

Tapahtumat etenivät varsinkin ensimmäisissä kirjoissa vauhdikkaasti. Jos lauseen alussa suunniteltiin matkaa kaukaiseen maahan, saatettiin perillä olla jo reilusti ennen seuraava pistettä. Pullmanin maailmankaikkeus yhdistelee mukavasti realismia ja magiikkaa, mutta mielestäni ajatusta olisi voinut kehittää pidemmällekin. Esimerkiksi  Dan Simmonsin Hyperion-kirjojen maailman rikkaus oli kuin toiselta planeetalta. Ai, kun iskikin himo lukea Hyperion-saaga loppuun. Miksiköhän olen sen ylipäätään kesken jättänyt?

Aiheessa pysyminen tuntuu olevan yhtä vaikeaa, kuin aletiometrin tulkitseminen kahden promillen humalassa. Mistä päästäänkin siihen, että mitä Pullman ajatteli luodessaan tällaisia apuvälineitä päähenkilöilleen. Kompassi, joka antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Veitsi, jolla voi leikata mitä vain ja matkata mihin vain. Helikopteri, joka liikkuu ajatuksen voimalla salaman nopeasti. Eikö olisi pärjätty vähemmälläkin? Olisiko talvisodan ihme ollut yhtä muistettava, jos Suomella olisi ollut hallussaan tusina ydinkärkeä, sukellusveneitä, tuhatkunta pommikonetta ja lasermiekat?

Tarina puuroutui nimenomaan veitsen astuessa kuviohin. Lapsukaiset alkoivat ramppaamaan maailmasta toiseen ees taas. Ykköskirja oli vielä jämäkkää kerrontaa ja päämäärätietoista toimintaa. Viimeinen taistelu oli kyllä antikliimaksien antikliimaksi. Käsittämätöntä roiskimista ja räjähtelyä, joka alkoi vielä suhtkoht varoittamatta ja jännitystä rakentamatta. Rakastavaisetkaan eivät saaneet toisiaan. Hittoako se yksi avonainen ikkuna olisi ketään haitannut. Huolellinen vuoraus elmukelmulla ja ei kun häitä suunnittelemaan!

Niin ne päähenkilöt. Lyra oli ihan kiva tyttö, joskin oudot valehtelukohtaukset aiheuttivat myötähäpeää. Will taas lähinnä nauratti. Kaveri keuli menemään ympäriä universumia ilmeisesti luullen olevansa kovakin jätkä. Harvinaisen persoonaton tapaus, ja kaiken lisäksi hän ei eronnut Rogerista mitenkään. Mikä lienee ollut kirjailijan pointti hänen luodessaan näin samanlaisia hahmoja? Iorek oli sen sijaan hieno karhu ja kova tappelemaan. Lyran vanhemmissa oli myös särmää. Rouva Coulter oli sopivan julma miestennielijä. Lordi Asrielin kohtaloa kummastelen kovin. Mies oli salaperäisyyden verhon peitossa pitkään ja pohdinkin kiivaasti, onko hän hyvä vai paha. Lopussa ei seiso kuitenkaan kiitos, vaan kummastus. Asrielin kohtalo oli painia pari minuuttia jonkun random-enkelin kanssa, eikä ketään edes kiinnostanut, mitkä miehen motivaatiot edes olivat, ja vähintäänkin tilit Lyran kanssa olisivat vaatineet selvittämisen.

Repesin muuten tavatessani ensi kertaa Pekkalan Serafinan. Kaunis iätön taikaolento, verrattavissa Arweniin ja Galadrieliin, kulkee nimellä Pekkala. Pekkaloilla, Serafina puhelimessa. Sinänsä Pullmanin nimikäytäntö oli ihan toimivaa pohjoismaisine alkuperineen (Pantalaimon, Iorek Byrnison, Asriel, John Faa ). Kuitenkin harhalaukauksia nähtiin kuten zalifeiden muodostama rullahevoskansa mulefa. Tökki kitalaessa joka kerta, kun nuo kaksi sanaa tavasi. Samaa sarjaa on myös mystinen maailmansielu, tomu, jolle olisi suonut jonkun spirituaalisen ja eeppisen kutsumanimen. En tiedä saako viittä kirjainta järjesteltyä enää tylsemmin, mutta tämä pyhä tupakansavu totteli nimeä srafi.

Uskontoteema oli kiinnostava ja oikeastaan hyvin samankaltainen aiemmin lukemani Mikael Karvajalan Luther-osuuksien kanssa. Kirkko se jaksaa ilkeillä. Ilmeisesti minun tulisi nyt uskoa rakkauteen ja ihmisten hyviin tekoihin, mutta onneksi olen varhaiskyynistynyt jäärä, joten moinen humpuuki jääköön muille. Raamatun sana taitaa muuten olla helppolukuisempaa kuin Pullmanin trilogia. Vaikka asiat eivät ole monimutkaisia, on kerronta  ja etenkin dialogi tökkivää ja kömpelöhköä. Ja asiat selitetään välillä rautalangasta. Lasten ehdoilla toki mennään, mutta olisi meille varttuneemmille voinut jättää jotain syvempää löydettävää rivien väleistä.

Kenties olisin pitänyt kirjasta enemmän nuorempana. Enkä halua teilata teoksia täysin, vaikka kritiikistäni voisi niinkin luulla. Fantasiaa ei ole tullut vähään aikaan luettuakaan, joten siinä mielessä trilogia oli ihan mukava eskapistinen seikkailu toisessa todellisuudessa. Välillä olen miettinyt, aloittaako joku pitkä ja raskas fantasiasarja, mutta pelkään, että löydän itseni kliseiden keskeltä pelastamassa prinsessaa kerta toisensa jälkeen puhumattakaan seitsemän taikaesineen etsimisestä. Tolkien- ja Potter-fanina en silti vierasta pientä loitsimista ja taikakalujen kilkettä.

Kylläpä nyt on kevyt olo. Viimeinenkin kesken jäänyt nide on ahmaistu ja pöytä on puhdas. Mitäs sitten luettaisiin?  

Italo Calvino – Jos talviyönä matkamies

Suosikkikirjailijani Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies koki käsissäni surullisen kohtalon. Kirjaparka sai viettää yksinäiset pari kuukautta alahyllyllä kesken jääneenä, ennen kuin puoliväkisin luin loputkin siitä. Minulla oli kovat odotukset kirjaa kohtaan. Olin kuullut siitä pelkkää hyvää, tosin tyylilajia en tiennyt. Calvinon galaksit räjäyttävä Kosmokomiikkaa kuuluu lempikirjojeni joukkoon (suosittelen!) ja toivoin saavani sille seuraa matkamiehestä. Ei kai tässä auta enempää kierrellä ja kaarrella. Myönnän, Jos talviyönä matkamies meni valitettavasti puhtaasti yli alitajuntani.

Sisäkannessa mainitaan kirjan olevan ”hersyvän hauska”. Hetkinen nyt, olenko huumorintajuton vai miksi minua ei naurattanut? Calvino leikitteli sanoilla, lauseilla, ajatuksilla, rakenteilla, käänteli ja väänteli niitä nurinkurin. Metatekstiä riitti, eikä siinä mitään, ajatus oli ihan kiehtova. Mutta todellakin vasta puolivälin tienoilla aloin ymmärtää, että tätähän kuuluisi lukea hymyssä suin, eikä ärtyneenä moniulotteisen kertojan ja uusien tarinoiden hämmentämänä. Hersyvän hauskaa on se, kun Kosmokomiikassa universumin ainoa siivooja valittaa töiden puutetta singulariteetissa. Tässä tapauksessa hauskanpitoa saa etsimällä etsiä rivien väleistä, niiden takaa ja ennen kaikkea niiltä täydellisiltä kirjoittamatta jääneiltä riveiltä.

Luen, luet, lukee, luemme, luette, lukevat. Kuka lukee ja miksi? Ja ennen kaikkea mitä? Onko pakko lukea? Teemana on lukeminen, tuo kirjoittamisen hyvä kaksoisveli. Lukija, siis Sinä, saat eteesi kymmenkunta romaanin alkua löyhään kehyskertomukseen nivottuna. No mikäs siinä, jos pätkät ovat mielenkiintoisia ja riittävän erilaisia. Mutta ei. Senkin uhalla, että paljastan olevani kirjallisuudesta mitään tietämätön moukka, väitän, että joka ainoa katkelma oli kuin toistensa kopio. Odotin scifiä, kauhua, romantiikkaa, modernismia, mutta sain kymmenen annosta tuota masentavaa tyylilajia, jota kuvailisin nimellä ”väistyviä katseita, sanomattomia lauseita ja pölyisiä kujia pysähtyneessä ajassa”. Vai mitä voi odottaa esimerkiksi romaanilta nimeltään Katsoo alas tiivistyvään varjoon?

Olen huono lukemaan kirjojen alkuja. Jos ensimmäisellä sivulla esitellään tusina hahmoa ja paikannimeä, ovat ne viimeistään sivulla 4 jo vaipuneet kauas unholaan. Siksi minun oli vaikea hypätä aina vain uuteen tarinaan, varsinkin kun aivoni viipyivät vielä edellisen teeman kontekstissa. Positiivisena muistikuvana mieleeni jäi tarinan alku kahdesta kirjailijasta, ahdistuneesta ja tuotteliaasta, tarkkailemassa toisiaan. Ehkä tämän tarinan aikana kohosin astetta ylemmälle ymmärryksen tasolle, ja kykenin vastaanottamaan paremmin Calvinon tavoittamattomista sfääreistään lähettämää sanomaa. Loppuratkaisu sentään kokosi koko teoksen hapuilevat säikeet yhdeksi aukottomaksi ketjuksi palkiten lukijan sinnikkyyden. No ei vaiskaan, vaan se täytti sen tehtävän, mitä aavistelinkin – eli ei yhtään mitään.

Kenties tämä on sitä korkeakulttuuria. Kirjailijoiden keskinäistä leikinlaskua. Kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni. Kapinallinen vastalause itse kirjallisuutta, kirjoja, lauseita, sanoja, kirjaimia, ties vaikka koko kieltä vastaan. Tai sitten vain viatonta hassuttelua, joka avautuakseen vaatii avointa mieltä ja intohimoisen suhteen lukemiseen. Monta lausetta jäi ilmaan riippumaan vailla vastausta, kun en löytänyt niihin kiinnekohtaa omasta lukijaminästäni. Ehkä joku ymmärtää minua paremmin, mitä Calvino halusi sanoa kaiken tuon kiusoittelun takana. Pientä sisäistä mielihyvää koin kuitenkin tunnistaessa Dostojevski-viittauksen. Luetun ymmärtäminen on haastava laji.

Eipähän jäänyt kuitenkaan kesken! Olen iloinen. Eikä Calvinoa ole syytä tuomita yhden harhalaukauksen perusteella, kyseessä on hieno kirjailija. Jotta arvostelulle saataisiin vielä sopivan epäjohdonmukainen lopetus, paljastan, että minulla menevät aina käsittelemämme Jos talviyönä matkamies ja vielä lukematon Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi sekaisin. Taitaa johtua molempien kipeästi verbiä huutavasta olemuksesta. Calvino on toistaiseksi loppuun käsitelty. Mutta pelko pois, jatkoa on jo tulossa…

Mika Waltari – Mikael Karvajalka

Tuskin on kulunut kolmen uskontunnustuksen lausumiseen kuluva aika luku-urakkani lopettamisesta, kun jo syöksyn suin päin taltioimaan ajatuksiani Mikael Karvajalasta ja hänen seikkailuistaan monissa maissa hänen itsensä vilpittömästi kertomina. Alkajaisiksi osoitan ylimmän ihailuni (ja paikan esirukouksissani, jos olisin uskonnollisempi mies) Mika Waltarille, jonka kynästä tämä mitä innoittavin, hauskin ja legendaarisin seikkailutarina on syntynyt. Sinuhe on minulle tuttu tapaus, mutta muilta osin olen tähän asti väistänyt miehen teokset. Niin paljon mieltäni kuitenkin Waltarin kerronta lämmitti, että enpä ihmettelisi saati panisi pahakseni, jos hyllyyni tämän jälkeen alkaisi putkahtelemaan miehen muutakin tuotantoa.

Kun ajattelen kirjaa, mieleeni avautuu ensimmäiseksi värikäs Euroopan kartta ja koulun historian tunnit. Suomen Turun pölyt karistetaan nopeasti jaloista ja maailman melskeet kuljettavat sankareitamme Mikaelia ja Anttia ympäri 1500-luvun Eurooppaa. Ystävysten (karvaiset) jalat ovat useimmiten levottomat ja heidän matkansa käy Saksan, Ranskan ja Pohjoismaiden kautta keisarin ja pyhän kirkon maihin Etelä-Eurooppaan. Tutuiksi tulevat niin Euroopan korkeat hallitsijat, kerettiläiset uskonpuhdistajat ja kuuluisat tiedemiehet, taiteilijat ja löytöretkeilijät kuin myös köyhät talonpojat, jumalattomat sotilaat ja viekkaat noidat. Useimmat historiallisista henkilöistä ja tapahtumista ovat oikeita, ja Waltarin mielikuvituksen värittäminä ne ovat koko eepoksen kiehtovinta antia.

Mikael on hyvin samaistuttava päähenkilö. Esimerkiksi ammatinvalinnan vaikeus tuntuu hyvin tutulta. Tullako sielultaan puhtaaksi papiksi, vapaaksi palkkasoturiksi vai tavoitellako korkeinta tietoa yliopistoissa? Kun vielä jokainen tykinvalaja ja oluenpanija kertoo ammattinsa olevan kaikista ammateista tärkein, on nuoren miehen pää pyörällä. Waltarin säästelemätön superlatiivien käyttö tuo persoonallisuutta tapahtumapaikkoihin. Hymyssä suin sain lukea, mistä löytyvät Euroopan kauneimmat naiset, luotettavimmat hevoset tai laadukkain mallas.

Mikaelin viisauden, oikeudenmukaisuuden ja oveluuden rinnalla hänen toverinsa Antti on mainio vastapaino. Vaikka Antti on vain tyhmä ja yksinkertainen mies, on hän vahva, uskollinen ja aikaansaava tykinvalaja, joka kyllä osoittautuu monessa suhteessa vähintään Mikaelin veroiseksi. Kaverukset joutuvat yhdessä tiukkoihin tilanteisiin, joista he selviävät vain älynsä, puheenlahjojensa, raa’an voiman tai muutaman kultatukaatin avulla. Ylämäkiä ja alamäkiä matkalla riittää ja kohtalo vie nopeasti sen, minkä on antanut – niin kunnian kuin kullankin.

Nykypäivän kirosana ”verkostoituminen” on nuorukaisilla hallussa ja ilman avuliaita ystäviä matka historian kuristuksessa kävisi liian tukalaksi. Hyvälle viinille löytyy aina aikaa (mikä kostautuu useasti pahana unennäkönä) ja Mikael saavuttaa vilpittömyydellään monen keppikerjäläisen ja herran suosion. Sankareidemme heikkous on - kuten arvata saattaa - naiset. Naiset kietovat Mikaelin pauloihinsa ja useammin kuin kerran pahoissa aikeissa. Kerta toisensa jälkeen Mikaelilta viedään joko hänen rahansa, aikansa tai sydämensä. Waltarin naiset ovat kyllä huomattavan pahantahtoisia, mutta toisaalta niin vastustamattomia, nuoria ja lumoavia pyöreine poskineen ja pehmeine käsineen. Voimme vain sääliä matkamiesten karua kohtaloa, kun alaosattomissa kulkevat neidot onnistuvat houkuttelemaan heidät jumalattomaan synnintekoon.

Synnin tekeminen ei tosiaan ole 1500-luvun Euroopassa mikään mitätön teko. Jumala näkee kaiken ja pahat teot on hyvitettävä ripittäytymällä tai ostamalla synninpäästön. Waltari kuvaa kirkon yliotetta tavallisen ihmisen elämässä uskomattoman terävänäköisesti. Kristinuskon vaikutus ihmiskunnan historiaan on dramaattinen: kirkon mahti yltää joka kolkkaan ja saa jokaisen vapisemaan edessään. Luostarit ja piispanistuimet ryöväävät kultaa kansalta ja jumalanpelko pysäyttää tieteen kehityksen ja polttaa vääräuskoiset roviolla. Jumalan vaikutus tavallisen ihmisen arjessa on riemastuttavaa luettavaa. Taivaspaikkansa turvatakseen on turvauduttava toisinaan hullunkurisiin tekoihin. Saatanan juonet aiheuttavat Mikaelille kuitenkin paljon mielipahaa, surullisimpana esimerkkinä kenties hänen vaimonsa kohtalo.

Näin luterilaisena on kyllä raadollista lukea esimerkiksi talonpoikaissodista  Saksassa tai Rooman hävityksestä, jossa tuhannet ihmiset murhataan ja raiskataan Lutherin nimeä huutaen. Eroakirkosta.fi-sivuston ylläpitäjät ovat aikamme uskonpuhdistajia, jotka kirkko tuomitsee kerettiläisinä. Uskonnollisuus tai uskonnottomuus ei sinänsä itseäni paljon liikuta, mutta kyllähän tuo kirkko melko jännä instituutio on – niin historialtaan kuin nykypäivänäkin. Sen kummemmin kantaa ottamatta mainittakoon, että kirjassa esiintyvät tiedemiehet herättävät mielenkiintoa, lääkäri Paracelsus etunenässä. Waltari kuvaa mainiosti aikansa uusia keksintöjä ja oivalluksia ilman usein kirjoissa tavattavaa lapsellista jälkiviisautta ja alleviivaamista.  

Mitäpä minun kaltaiseni oppimaton mies tietäisi suomen kielestä: sen voin kuitenkin sanoa, että Waltari käyttää sitä monipuolisesti ja ennen kaikkea hauskasti. Kielikuvia ja hauskoja kiertoilmaisuja löytyy joka sivulta pahan ilman päästämisestä alkaen. Dialogia on sangen vähän, mikä antaa paljon tilaa yksityiskohtien kuvailulle. Waltari ei kuitenkaan maalaile maisemia merkityksettömin adjektiivein vaan selostaa arjen pieniä asioita, tieteen ilmiöitä ja eri ammattien saloja. Waltarin maailma on hyvin värikäs. Hän tuntuu olevan yleisnero, kaikkien alojen taitaja, joka ymmärtää, miten käytännön logiikka toimii. Haluatko oppia, miten hyvä tykki valetaan ja kuinka se suunnataan ja laukaistaan oikeaoppisesti? Tiedätkö, mistä kullan tallettamisen korkokulut koostuvat. Lue Waltaria, niin opit!

Pakkohan se on myöntää, että Mikael Karvajalka nostattaa kyllä melkoisen matkakuumeen. Miksi mädäntyä synnyinseuduillaan, kun voi etsiä onneaan sotatantereilta, luostareista, ilotaloista tai tuopin pohjalta puhuen saksaa, ranskaa, latinaa, italiaa tai antaa miekan puhua puolestaan (tykkejä yhtään väheksymättä). 2000-luvun Eurooppa on toki muuttunut Mikaelin ajoista. Maa kiertää nykyään aurinkoa, hevonen ei ole se nopein kulkuneuvo ja ranskantaudin kiroiltakin on helppo suojautua. Vakavasti puhuen Mikaelin elämäntyyli vaatisi nykyihmiseltä uskallusta, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä joku päivä…ehkä joku päivä.

Mielessäni risteilee vielä useita ylistyksettä jääneitä seikkoja, mutta niiden selostamisen sijaan suosittelen jokaista tarttumaan itse kirjaan ja nauttimaan tarinasta sellaisenaan. Pienestä historiantuntemuksesta ei ole varmasti lukukokemukselle hallaa ja myönnän että jouduin itsekin purjehtimaan muutamia kertoja Wikipediaan tarkistamaan, mikä maa tuohon aikaan oikein hallitsikaan ja mitä aluetta. Vaikka historia ei kiinnosta, ei kannata lannistua, vaan keskittyä rikkaaseen kerrontaan ja hykerryttävän salakavalaan ja toteavaan huumoriin. Mikaelin seikkailut jatkuvat Mikael Hakimissa, jossa matkataan itäisiin valtakuntiin. Tuo teos tullaan mitä todennäköisimmin näkemään blogissani myöhemmin, mutta taidan vaihtaa välillä hieman tyylilajia, sillä vaihtelu virkistää ja kohtuus kaikessa – jopa kirjallisuudessa.